”Äiti! Äiti! Katso!” on lause, jonka kuulen päivittäin. Ja minähän pyrin katsomaan, joka kerta ja aina. Miksi? Siksi, koska haluan lapsilleni hyvän ja turvallisen lapsuuden, jossa kaikki tarpeet tyydyttyvät. Onko se realistinen tavoite?
Milloin voi vastata, että ei nyt tai pieni hetki, palaan sinuun kohta? Sanoisin, että silloin kun tunnet omat rajasi ja osaat kantaa vastuun rajaamisestasi. Sinun ei tarvitse olla lapsellesi aina saatavilla – eikä heidän sinulle. Se on rajatonta ja vääristynyttä. Sekin on vääristynyttä, ettei ikinä kiinnosta tai jaksaisi lastaan katsoa ja lapsen innostusta.
Perheidyllissä olisin aina lapsilleni tyyni ja johdonmukainen, mutta todellisuus on välillä jotain aivan muuta. Itse olen havahtunut siihen, että minun vanhemmuudessani todellakin on säröjä ja rosoista pintaa. Menneisyyteni roolimallit astuvat salakavalasti esiin, jos en pidä huolta omista voimavaroistani. Alitajunnasta kumpuavat toimintamallit, jotka on sinne iskostunut omassa lapsuudessani. Saatan yhtäkkiä huomata, että huudan omalle lapselleni jostakin aivan älyttömästä asiasta ja vaatimustasoni voi olla yli lapsen kapasiteetin. Saatan hoputtaa ja kiirehtiä ja luoda stressiä lapselle, joka jo valmiiksi tekee parhaansa. Lapsi elää hetkessä ja minä teen kaikkeni, jotta saan hänet riuhtaistua mukaani pois hetkestä kiireen illuusioon. Saatan lähteä pakottamaan lapsen hädän kautta jonnekin, minne hän ei halua koska asiat vain ”kuuluu tehdä” näin. Kuka sen määrittää? Saatan uhkailla, kiristää ja olla pelottava. Jos et nyt tottele niin tapahtuu sitä ja tätä. Näkisin, että varmasti löytyisi johdonmukaisempia tekniikoita haluttuun lopputulokseen.
Vanhemmuuden epätäydellisyys ja inhimillisyys
Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kuuluvat lapsen perustarpeisiin. Mitä jos vanhempi ei ole itse tullut kuulluksi ja nähdyksi omassa lapsuudessaan? Miten se voi näyttäytyä omassa vanhemmuudessa? Näen asian niin, että omalla kohdallani se näyttäytyy kriittisenä ja vaativana vanhempana ja välillä liian rajattomana, aina saatavilla olevana vanhempana.
Missä menee terve raja? Mistä varmistan, että katson tarpeeksi? Saako olla katsomatta? Saako olla lopen uupunut? Miksi olen väsynyt, olenko silloin laiminlyönyt itseni? Onko pakko aina jaksaa? Voiko lapseen olla väsynyt ja kyllästynyt ja onko se syy oikeasti lapsessa? Onko normaalia antaa koko itsensä lapsen tarpeille? Miljoonia kysymyksiä ja keneltä saan vastaukset?
Saattaahan olla, että juurisyyt uupumiseen ovat jossakin ihan muualla. Vaadinko sittenkin itseltäni liikoja ja tämä näyttäytyy väsymyksenä ja etsin syyn itseni ulkopuolelta, eli lapsistani. Ei lapsissa ikinä ole oikea syy. Aina kannattaa tutkia itseään ennen muita.
Olen ihmetellyt, miksi esikoiseni tiuskii tai huutaa minulle puhuessaan, vain huomatakseni, että hän on, totta tosiaan, oppinut sen minulta. Vaadin näissä tilanteissa kunnioitusta, mutta olenko itse onnistunut kunnioittamaan lastani? Miksi vaatisin lapseltani käytöstä, mihin en ole itse pystynyt? Lapset eivät tee niin kuin sinä sanot, he tekevät niin kuin sinä teet.
Osaanko kunnioittaa itseäni silloin, jos vaadin itseltäni, että minun täytyy olla lapselleni aina saatavilla ja hänen oltava minulle. Kunnioitanko itseäni ja rajojani näissä tilanteissa? Lyhyt vastaus on, että en kunnioita. Kohdallani se johtuu siitä, etten osaa, mutta minä opettelen. Minä opettelen opettamaan lapselleni tervettä vuorovaikutusta, jossa on tilaa virheille ja inhimillisyydelle. Minä opettelen opettamaan lapselleni tervettä erillisyyttä. Me olemme kaksi erillistä ihmistä. Minun omanarvon tunteeni ei saa olla lapseni harteilla taakkana kannettavana. En saa elää lapseni kautta. Hänen tulee oppia itsenäistymään ja kantamaan omat tunteensa itse.
Armollisuus itseä kohtaan
Toiselta kantilta katsottuna olen maailman onnellisin äiti, kun lapseni uskaltavat suuttua minulle. He uskaltavat näyttää minulle kaikki tunteensa. Esikoiseni kertoi eräänä päivänä minulle, kuinka paljon hän välillä vihaa minua. Samassa lauseessa hän myös sanoi rakastavansa minua yli kaiken. Ihan mahtavaa. Sitä se lapsena on, tunteiden vuoristorataa, säätelyä ja harjoittelua. Ja vanhemmat auttavat niillä taidoilla mitä on.
Entä jos olenkin ihan riittävä vanhempi? Niin kuin me kaikki. Me kaikki toimitaan aina parhaamme mukaan. Kukaan ei ole huono vanhempi tietoisesti. Toivon ihmisille armollisuutta vanhemmuuteen. Kukaan ei pysty kaikkeen. En ole täydellinen äiti, mutta olen aina valmis pysähtymään ja tarkastelemaan toimintaani.
Tärkein asia minkä haluan lapsilleni opettaa, on se, että sinä riität aina juuri sellaisena kuin olet. Ja miten opetan sen parhaiten? Riittämällä itselleni sellaisena kuin olen. Pitämällä huoli tärkeimmästäni eli itsestäni ja sitä kautta muista. Muistamalla, etten voi soppakauhalla antaa, kun olen lusikalla saanut. Eli armollisuutta omaan äitiyteen. En pysty kaikkeen. En ole robotti. Silti teen parhaani, aina, niillä tiedoilla ja taidoilla mitä minulla kulloinkin on, niin kuin me kaikki teemme, enkä pelkää harjoitella parempia taitoja. Mitä enemmän opettelen itsestäni sitä paremmin voin hioa taitojani sillä aina kun tiedostat itsestäsi jotakin, olet täysin kykeneväinen muutokseen, mikäli muutosta tarvitaan.
Mira Oikarainen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija ja kahden pienen lapsen ylpeä äiti
