Pieni tarina äidistä ja tyttärestä.
Eletään vuotta 2017. On erikoisen lämmin toukokuu. Olen nuorimman lapseni kanssa äitini mökillä, jonka puutarhaa hän on intoa täynnä valmistamassa taas uuteen kesään. Onnenpensaan keltaiset kukat loistavat kirkkaansinistä taivasta vasten, kuin valmiina vastaanottamaan kaikkea sitä hyvää, joka heille kuuluukin.
Eedit nukahtaa päiväunille mumman keinuun ja puheensorinaamme, kun nautiskelemme kunnon pläsipääkahveista (murresana, jota en voi muuksi muuttaa, sillä muuten se ei olisi tilannekuvaus meidän päiväkahveista).
12-lapsisen perheen äiti, minun äiti, ja 3-lapsisen perheen äiti, minä, jakavat kokemuksiaan äitiydestä ja siihen liittyvästä syyllisyydestä ja riittämättömyydestäkin niin erilaisin ja kuitenkin yhtäaikaa niin samanlaisin kokemuksin: miten usein hyvät aikeet kääntyvätkin käytännössä kulkua kompastuttaviksi kumpareiksi. Haluamme tuota ja teemme kuitenkin tätä – koska kiire, koska kärsimättömyys, koska pelko, koska väärä ajankohta, koska valinta, koska vajavuus ja niin edelleen.
Kuinka paljon helpompaa on armahtaa toista kuin itseään, ajattelen katsoessani äitiäni, elämää täynnä olevan katseensa terävöityessä onnenpensaan yksittäiseen kukkaan. Miten rakastettava hän on siinä hiukset hapsottaen ja työtä tehneet kädet ristissä sylissään. Miten selkeästi hänessä näkyy vilpitön ihminen, läsnäoleva sisin. Sanon sen äidille ja hän kertoo ajattelevansa samoin katsoessaan minua.
He luovat toisiinsa katseen, äiti ja tytär, täynnä rakkautta ja hyväksyntää – kurottaen kohti toisiaan kuin onnenpensaan kirkkaat kukat kohti sinistä taivasta. Tytär ymmärtää mihin kompastui kun katsoo äitiään. Äiti ymmärtää mihin kompastui kun katsoo tytärtään. Toisissaan he näkevät ensin itsensä ja lopulta toisensa. Vailla pennin vertaa tarvetta etsiä syyllistä. Vailla pennin vertaa tarvetta ohittaa ihmistä.
Puutarhan rikkaus siirtyy sisällemme herätellen meitäkin taas uuteen alkuun. Sellaista on armo. Ei siinä ole enää syyllisiä vaan ihmisiä, toistensa kaltaisia.
Tämä muisto nousi mieleeni katsoessani luontoa, joka niin kauniina valmistautuu luopumiseen vuoden kierrossa. On ihan toinen aika nyt kuin silloin kun onnenpensas puhkesi kukkaan äidin puutarhassa. Ja mitä siitä pensaasta,
sillä äiti, sinua ja sinun syliä minulla on niin ikävä <3
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
