Olen etsinyt itselleni turvaa kauan. Aina itseni ulkopuolelta. Olen nähnyt miehet ja vanhemmat naiset mahdollisuuksina. Objekteina. Kohteina löytää tasapainoinen elämä ja sisäinen rauha. Mutta miksi?
Kadotin yhteyden äitiini ilmeisesti jo varhain. Minulle on kerrottu, että sairastuin pian syntymäni jälkeen ja minut vietiin pohjoisessa keskussairaalaan toipumaan sairaudestani. Pohjoisen pitkät välimatkat eivät mahdollistaneet äitini läsnäoloa toipuessani, vaan olin sairaalassa yksin. Yksin vastasyntyneenä vauvana. Tuohon aikaan äitiysloma oli kolmen kuukauden mittainen. Toivuin todennäköisesti juuri sen ajan kuin mikä silloin oli annettu tuon merkityksellisen yhteyden rakentumiseen?
Liekö nämä varhaiset kokemukset syynä siihen etten koskaan löytänyt yhteyttä, rakkautta tai lämpöä äidistäni. Isoäitini tarjosi sylin, aikaa ja läsnäoloa ennen sairastumistaan muistisairauteen. Alakouluaikoina aloin kiinnittää huomiota kadehtien toisten äiteihin, jotka tuntuivat minun silmissäni pursuavan rakkautta – olivat kiinnostuneet, tervehtivät iloisesti ja touhusivat hymy huulilla. Tahdoin integroitua noihin perheisiin, joissa näin yhteenkuuluvuutta ja iloa. Minun kotonani ilmanala tuntui raskaalta ja matalapaineiselta. Sittemmin tarrauduin turvaa etsien poikaystävien ja ystävien äiteihin, joilta monilta olen minä ja myöhemmin myös lapseni saanut osani rakkauden ja hyväksynnän kokemuksesta.
Välillä tuon yhteyden etsiminen äitiin, naiseen, naiseuden esikuvaan on ollut jopa lohdutonta ja ripustautuvaa. Täynnä valheita, vääristymiä ja uskottelua. Toivoa, luopumista, huutoa ja epäuskoa. Rikki särkyneitä ihmissuhteita, ymmärtämättömyyttä, hiljaisuutta ja kysymyksiä vailla vastauksia. Ennen muuta pelkoa ja rajattomuutta. Pelkoa riittämättömyydestä itsenäni ja pelkoa hyväksikäytöstä naisena. Tie pelosta turvaan on ollut pitkä eikä lainkaan kivuton. En tiedä olisinko lähtenyt tekemään tätä matkaa vain pelastaakseni itseni, mutta tyttäreni vuoksi kipu ei ehkä ole tuntunut niin sietämättömältä etteikö se olisi kannattanut?
Tavoittelin pienenä tyttönä kovasti isäni hyväksyntää. Ihailin häntä. Minulla on kauniita muistoja yhteisistä kelkka- ja hiitoretkistä ja kalareissuista joella niin talvella kuin kesäisin. Joskus pääsin mukaan jänis- tai kanalintujahtiinkin. Toivoin niin kovasti, että isä olisi ollut minusta ylpeä! Taisin jäädä etsimään harhaillen tuota isän rakastavaa katsetta ja kun hän liukui politiikan maailmaan eläköidyttyään jo nuorena (ikäisenäni) oli minulle jokainen mies mahdollisuus löytää tuo katse.
Miehistä tuli minulle siis objekteja – mahdollistajia. Rakastavan katseen mahdollisuuden edessä olin valmis melkein mihin tahansa. Muistan hetken, kun perhejuhlien jälkeisenä aamuna heräsin sisareni kysymykseen ”paljonko sinulle maksetaan palkkaa?”. Unenpöpperöisenä en ymmärtänyt olla vastaamatta juuri valmistuneelle lääkärille, joka liksani kuullessaan närkästyi suunnattomasti ja totesi, että saavutukseni perustuvat ainoastaan miesten miellyttämiseen eivät todelliseen osaamiseeni.
Lopulta tuo väkevä läheisriippuvuus ja miellyttämisen tarpeesta kumpuava alttius hyväksikäyttöön johtivat pelkoon miehiä kohtaan. Pelkoon oman olemassaolon mitätöitymisestä toisten tarpeiden täyttämisen alle. Pelkoon kyvyttömyydestä tai uskalluksesta asettaa omat rajani. Ilman äitiä ja turvaa olin tuuliajolla, vietävissä ja turvaton. Ja miten niin ilman äitiä?
Sairastuin uupumukseen pian 20 vuotta sitten ja palasin kotisaunan lauteille äitini viereen. Tahdoin vielä kerran yrittää yhteyttä äitiini. Kerroin, että koen riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta isälleni. Äitini totesi, että ”sinä et nyt ymmärrä – isäsi on aina rakastanut sinua!”. Kylmä ja armoton kokemus täydellisestä hylkäämisestä…
Oman sisäisen turvan löytäminen on vaatinut paljon vihaa, joka on mahdollistanut itseni puolella olemisen. Persoonaani rakentunut syyllisyys on tarvinnut armoa ja iloa sen olemassaolon hyväksymiseksi. Minun on täytynyt luopua itseeni ja vanhempiini kohdistuvasta säälistä, jonka alle on peittynyt valtava sukupolvien aikainen suru (ehkä juuri se rakensi myös lapsuudenkotini ilmapiirin raskaaksi?). Ja minun on edelleen jatkuvasti harjoiteltava pois itseni alempiarvoistamisesta. Lisäksi minun tärkeää huomata mitä rooleja itse kannan ja mihin asettun vuorovaikutuksessa. Entä mitä rooleja annan muille: ovatko ympärilläni olevat ihmiset todella omia itsejään vai objekteja minulle.
Tommy Hellsten -instituutin toimitusjohtaja Taina Arjanne
Kuva: Ulla Hukka Cardehumma
