Lapsena minusta tuntui, että tragedia ei ollut siinä, ettei lapsia ole. Tragedia oli lapsi, etenkin raskaus. Ei kukaan toivonut minun kokevan niin. Mutta siltä minusta tuntui. Naisen osa oli synnyttää. Hoivata. Synnyttää. Hoivata. Synnyttää. Minun maailmassani äitiys tarkoitti hidasta näivettymistä, kaiken itselle tärkeän hautaamista. Se oli unelmien kuolema.
Nuorena naisena olin päättänyt suojella itseäni pahimmalta: Raskaudelta ja avioliitolta. Minulle kauneinta, keveintä ja syvintä vapautta edusti elämä, jossa en tarvinnut ketään, kuulunut syvimmiltäni mihinkään enkä kiinnittynyt mihinkään tai keneenkään. En ymmärtänyt, että hienojen filosofioitteni tärkein polttoaine oli pelko. Pelko päästää lähelle. Pelko tarvita. Pelko olla haavoittuva. Tarvitseminen tarkoitti minulle itsestä luopumista. En ymmärtänyt kuinka vihainen olin. En ymmärtänyt, kuinka paljon surua, pettymyksiä ja hylkäämisiä tuon pärjääjän panssarini alla kannoin. En ymmärtänyt kuinka yksin olin.
Noista suojista luopuminen, lähelle päästäminen ja kannatelluksi suostuminen eivät ole tapahtuneet itsestään. Meni vielä pitkään ennen kuin ymmärsin riippuvuuden ja sitoutumisen eron. Ennen kuin ymmärsin, miten suuri vapaus ja onni piilee kiinnittymisessä. Miten todellinen erillisyys tulee mahdolliseksi vasta sen jälkeen. Tarvittiin paljon kipua, ennen kuin se tapahtui. Vielä enemmän tarvittiin turvaa. Sillä vasta silloin minä päästin irti. Vasta silloin löysin kaikkien suojien, pärjäämisen ja itse rakennetun vahvuuden alla kyyhöttävän, näännyksissä läähättävän pikkutytön. Mutta siellä se odotti, yhtä elävänä kuin joskus oli sinne unohdettu.
Tämä raskaus on ollut odotuksen, ilon, liikutuksen, pelkojen ja haavoittuvuuden sekamelskaa. Olen ollut yhteydessä sellaisiin kohtiin itsessäni ja kehossani, joiden olemassaoloa en ole enää muistanut. Tunteisiin, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Ympärilläni olevien ihmisten onni, liikutus ja ihastus ovat koskettaneet ja tuoneet pintaan jotain hyvin haurasta ja haavoittuvaa minussa. Jussin liikutus, ilo, jatkuva huolenpito ja tulevan isän ylpeys. Huolenpito neuvolassa ja lääkärissä. Työyhteisön vilpitön onni ja ilo. Oppilaiden riemu. Ystävien valtava lämpö ja mukana eläminen. Tuttujen kasvoilta heijastuva ihastus, puolituttujen ihastus, liikutus ja ilo.
Olen kasvanut tähän askel askeleelta. Vanhemmuuteen. Äitiyteen. Luulen, että tärkein askel tapahtui, kun aloin ensin hauraasti kuulla sen sisälläni kauan kadoksissa olleen pikkutytön ääntä. Löysin sen ihmeellisyyden ja ihanuuden. Löysin oman yksilöllisyyteni. Ehkä juuri silloin astuin ensimmäisen askeleen kohti tätä hetkeä. Sitä, että minussa syttyi halu olla vanhempi jollekin toiselle yhtä ihmeelliselle pienelle tytölle tai pojalle.
Lapsi on lahja. Niinkin kuulin aikuisten ihmisten sanovan lapsena. En vain ymmärtänyt, miten se liittyi todellisuuteen. Uskon, että ymmärrän nyt.
Olen kiitollinen, että olen saanut vielä mahdollisuuden tällekin matkalle. Että saan kokea pienen elämän vahvistuvan ja kasvavan sisälläni. Että saan tuntea näin suurta hellyyttä, halua hoivata, halua suojella. Kasvaa äidiksi näin suuren huolenpidon ja kannattelun, rakkauden ympäröimänä. Olen kiitollinen, että olen uskaltanut kuunnella itseäni riippumatta siitä, mitä mieltä muut ovat toisinaan olleet haluistani ja valinnoistani. Että saan edelleen kasvaa äidiksi juuri omaa tahtiani.
Olla hyvä ja ihana äiti, keskeneräisenä, omanlaisena. Minulle juuri oikeaan aikaan.
Kiitos, ettei minun tarvitse tehdä tätä matkaa yksin!
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® , erityisluokanopettaja Anna Rissanen
