Hyllyssäni on jo pitkään pölyttynyt kirja, johon tartuin joitakin kuukausia sitten. Se on tuntunut minulle ajankohtaiselta nyt.
Kirjan alkulehdillä on runo:
”Synnytyspoltoissani itkin myös sinua yksivuotias.
Itkin sylipesää jonka pian menettäisit
haparoivia linnunjalkojasi
askel tuskin vielä kantoi
vauvansänkysi tuhinaöitä
se oli pedattu jo seuraavalle
Itkin miten pieni olit.
Miten pieni minä olinkaan
kaiken suuren edessä.
Lattialla valkoisten niskakiharoidesi laineet
keittiöjakkaralla lakanaan kääräisty
hyvin hyvin pieni poika
ison pojan tukassaan.
Kaikki me katselimme
valoimme uskoa sinuun
itseemme
eniten itseemme:
Miten isolta pojalta hän näyttääkään!
Sisäänpäin valuivat kyyneleeni
kuin kevätpuro yksivuotiaani yli
kaikkien kolmentoista kuukauden yli
jotka sait olla vauvani.
Joku joskus sanoi
ei enempää kuin jaksaa kantaa anneta
kysyikö lapselta
yksivuotiaalta lupaa kukaan
(Krista Ojala)
Vaikka kirja käsittelee lestadiolaiselle yhteisölle leimallisia piirteitä, uskon hyvin monen pystyvän löytämään kokemuksista samaistumispintaa. Kuinka moni meistä joutuukaan kasvamaan isoksi liian nopeasti, pakottamaan itsensä monta kokoa isompiin saappaisiin kuin olisi oikeasti valmis? Kuinka moni vieraantuu itsestään jo hyvin varhain esittäessään reipasta kadottaen yhteyden omaan tarvitsevuuteensa ja tunteisiinsa? Kuinka moni meistä luopuu sylipesästä ja kasvaa erillisyyteen, joka ei itse asiassa perustu turvaan ja omantahtisuuteen, vaan ulkoa tulevaan paineeseen tai pakkoon? Kuinka moni kannattelee itseään aivan liian yksin ja ryhtyy itsensä sijaan kuulemaan yhä tarkemmin ympärillä olevien ihmisten tarpeita?
Kuinka moni pärjääkään yli omien voimavarojensa tajuamatta edes näin tapahtuvan? Kuinka monen uupumuksen alkujuuret sijaitsevat jossain haparoivien linnunjalkojen ensiaskelissa?
Runo liikuttaa minua. Olen samaan aikaan se jakkaralla istuva hyvin hyvin pieni poika, toisena hetkenä äiti. Minussa liikkuvat pienen lapsen suru, mutta myös äidin suru, avuttomuus ja yksinäisyys. Samaan aikaan kokemuksessa on jotain hyvin lohdullista. Minun suruni on tullut nähdyksi. Se on tullut kannetuksi. Se on saanut sylin. Minä en enää ole yksin.
Näitä pohtiessani tajusin saapuneeni koulun pihaan. Marraskuinen aamu oli kaunis.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®, erityisluokanopettaja Anna Rissanen
