Aivan liian yksin

15.11.2021

Hyllyssäni on jo pitkään pölyttynyt kirja, johon tartuin joitakin kuukausia sitten. Se on tuntunut minulle ajankohtaiselta nyt.
Kirjan alkulehdillä on runo:

”Synnytyspoltoissani itkin myös sinua yksivuotias.

Itkin sylipesää jonka pian menettäisit

haparoivia linnunjalkojasi

askel tuskin vielä kantoi

vauvansänkysi tuhinaöitä

se oli pedattu jo seuraavalle

Itkin miten pieni olit.

Miten pieni minä olinkaan

kaiken suuren edessä.

Lattialla valkoisten niskakiharoidesi laineet

keittiöjakkaralla lakanaan kääräisty

hyvin hyvin pieni poika

ison pojan tukassaan.

Kaikki me katselimme

valoimme uskoa sinuun

itseemme

eniten itseemme:

Miten isolta pojalta hän näyttääkään!

Sisäänpäin valuivat kyyneleeni

kuin kevätpuro yksivuotiaani yli

kaikkien kolmentoista kuukauden yli

jotka sait olla vauvani.

Joku joskus sanoi

ei enempää kuin jaksaa kantaa anneta

kysyikö lapselta

yksivuotiaalta lupaa kukaan

(Krista Ojala)
 

Vaikka kirja käsittelee lestadiolaiselle yhteisölle leimallisia piirteitä, uskon hyvin monen pystyvän löytämään kokemuksista samaistumispintaa. Kuinka moni meistä joutuukaan kasvamaan isoksi liian nopeasti, pakottamaan itsensä monta kokoa isompiin saappaisiin kuin olisi oikeasti valmis? Kuinka moni vieraantuu itsestään jo hyvin varhain esittäessään reipasta kadottaen yhteyden omaan tarvitsevuuteensa ja tunteisiinsa? Kuinka moni meistä luopuu sylipesästä ja kasvaa erillisyyteen, joka ei itse asiassa perustu turvaan ja omantahtisuuteen, vaan ulkoa tulevaan paineeseen tai pakkoon? Kuinka moni kannattelee itseään aivan liian yksin ja ryhtyy itsensä sijaan kuulemaan yhä tarkemmin ympärillä olevien ihmisten tarpeita?

Kuinka moni pärjääkään yli omien voimavarojensa tajuamatta edes näin tapahtuvan? Kuinka monen uupumuksen alkujuuret sijaitsevat jossain haparoivien linnunjalkojen ensiaskelissa?

Runo liikuttaa minua. Olen samaan aikaan se jakkaralla istuva hyvin hyvin pieni poika, toisena hetkenä äiti. Minussa liikkuvat pienen lapsen suru, mutta myös äidin suru, avuttomuus ja yksinäisyys. Samaan aikaan kokemuksessa on jotain hyvin lohdullista. Minun suruni on tullut nähdyksi. Se on tullut kannetuksi. Se on saanut sylin. Minä en enää ole yksin.

Näitä pohtiessani tajusin saapuneeni koulun pihaan. Marraskuinen aamu oli kaunis.
 

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®, erityisluokanopettaja Anna Rissanen

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.