KUN ELÄMÄ ON TÄYNNÄ PIENIÄ VIHJEITÄ SIITÄ ETTÄ EI KELPAA EIKÄ RIITÄ, ON TAUSTALLA HAITALLINEN VAATIVUUS. Vaatiiko maailma meiltä liikaa? Vai onko kyseessä omassa päässä elävä ankaruus ja vaativuus itseä kohtaan?
Jos jotain yhtäläisyyksiä voisin kohtaamieni ihmisten, läheisten ja myös itseni suhteen vetää, on kohtuuton vaativuus itseään kohtaan. Ja luulo, että sellainen vaativuus on kohtuullista. Kaikki pieninkin hellittäminen ja heikkona oleminen vaatii ikäänkuin lupaa joltain jostain. Virheitä ei saa tehdä, laiskaksi ei saa paljastua eikä väärää sanaa sanoa. Pitää tehdä ja olla ihan hirmuisesti, jotta voi sallia itselleen hyvää oloa ja olla itseensä tyytyväinen.
Oman vaativuuden tunnistaa ja erottaa maailman ja muiden vaatimuksista esim. siitä, että huomaa käyvänsä itsensä kanssa jatkuvaa ”oikeudenkäyntiä” ja arviointia, että miten suoriutui, onko tehnyt tarpeeksi ja miten hyvä ihminen nyt oli. Onko syyllinen vai ei. Kaikesta seuraa jälkipyykkiä, eikä rauhaa itsen ja asioiden kanssa ole ja tule ilman tätä pään sisäistä ajatusrumbaa. Vaativuus näkyy myös jatkuvana itsensä arvottamisena ja vertailemisena toisiin.
Sisäinen vaativuus voi paljastua sillä, miten tulkitsemme toisten puhetta, mitä ”haluamme” kuulla ja mihin tunteisiin nämä tulkinnat meitä vie. Triggerinä voi toimia pieni yksinkertainen kysymys vaikkapa kumppanin suusta: Oletko käynyt kaupassa? Mitä tapahtuu? Alkaako päässä sinkoilemaan tuhannet puolustuspuheenvuorot ja selitykset, että mitä kaikkea on tänään tehnyt, jotta saa kakaistua ilmoille tukalan tosiasian: ”ei, en ole käynyt”. Tai jos esimies kyselee hiukan yrmeän oloisesti oven raosta jonkin työtehtävän perään, jota ei ole vielä ehtinyt tehdä, mihin tulkintojen suhinaan oma pää lähtee? Sisältääkö kysymys vaatimuksen vai onko se vain yksinkertainen kysymys ilman tulkittuja ”vihjailuja” omasta kyvyttömyydestä, johon voi rauhassa ilman sisäistä ”oikeudenkäyntiä” todeta: en ole tehnyt, tarvitsetko sitä nyt?
Vaativuus ja ankaruus sallia itselleen hyvää voi ilmetä myös passiivisuutena ja alistuneisuutena; ”Olen aivan kohtuuton, jos pyydän tällaista.”, ”En nyt viitsi tehdä kärpäsestä härkästä”, ”Ei elämässä voi kaikkea saada”. Ankaruus itseä kohtaa kaikuu myös suhtautumisena toisia kohtaan. Sellainen toiminta mitä emme salli itseltämme, on hyvin vaikea sallia myös muilta. Itsemme tuomaroinnin lisäksi sisäinen tuomarimme ulottaa ”lainkäyttövaltansa” myös toisten tuomitsemiseen. Alistumiseen tottuneelle saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät suostu alistumaan. Hiljaista mukautujaa ärsyttää äänekkäät kyseenalaistajat. Itselleen ankara ei ymmärrä miten joku voi olla itseään kohtaan niin salliva ja lempeä. Ihminen, joka ei salli itselleen pienintäkään mokailua, tutkailee paheksuen ihmistä, joka mokailee. Ja ihminen, joka ei koskaan peru tekemiään lupauksia, haukkoo henkeä, jos joku vetäytyy sovitusta vedoten väsymykseensä.
Vaativuus itseään kohtaan voi esiintyä myös ylenpalttisena ihailuna toisia kohtaan. Ihailemme toisessa sellaista olemista ja toimintaa, johon haluaisimme itsekin päästä, mutta vaativuutemme ei anna siihen jostain syystä lupaa.
Se, mitä itseltämme aikuisena vaadimme ja toisaalta mitä itsellemme sallimme ei kerro niinkään meistä vaan pikemminkin taustoista, joista olemme kotoisin. Onko ympärillämme ollut aikuisia, jotka paheksunnan ja tuomitsemisen sijaan armahtivat ja lohduttivat? Jotka sallivat ilon ja riemun. Jotka auttoivat meitä tekemään suuresta asiasta pienemmän ja vähemmän pelottavan eikä päinvastoin. Mistä kaikesta on pitänyt yksin selvitä, mihin kaikkiin suorituksiin pienenä ihmisenä yltää, miten kohtuutonta vastuuta kantaa ja miten täydellinen on pitänyt olla, jotta on voinut tuntea olevansa turvassa ja rakastettu. Ja onko sekään riittänyt?
Jos armon, lempeyden ja rakkauden ääni itseään kohtaan on vaimea, se puuttuu kokonaan tai se on aina kovalla työllä ansaittava, on hyvä pysähtyä miettimään, että miksi on niin kovin vaikeaa olla itsensä kanssa rauhassa ja olla varma, että se mitä olen, riittää. Ja miten tätä vaikeutta tukee juonikkaasti elämä, jonka on ihmisiä ja olosuhteita myöten ympärilleen rakentanut, jotta voi jatkaa samaa menneisyyden tuskan ja epävarmuuden kokemista; minun on oltava jotain hirveästi muuta kuin olen, jotta kelpaan.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä
www.studiomielikuvitus.com
