Tässä kuvassa olen sairaanhoitajaopiskelija. Vuosi taitaa olla 1996. Tulin kutsutuksi postin mainoskuvaukseen ja sain pläjäyksestä käteen muistaakseni jonkin verran yli 1000 mk. Se oli valtava raha opiskelijalle ja ihan pätevä kipuraha järkälemäisestä jännityksestä ja vaivaantuneisuudesta mitä tilanteessa koin.
No, ymmärsin myös, että korvaus oli iso lohkare sairaanhoitajan palkasta. Mutta rehellisesti, en pohtinut sekuntiakaan että vaihtaisin vauhdissa alaa, vaikka sitä jotkut jopa suosittelivatkin. Kuvauksissa olin vahvasti epämukavuusalueella kun taas sairaanhoitajuus kutsui mielekkyydellään ja kai jonkinlaisella luontevuudellaan itselleni sopivana.
Valmistuin laman lyömään aikaan 1997. Suomessa oli silloin todella vaikeaa saada työtä sairaanhoitajana. Lähdin Englantiin puolivahingossa, vai pitäisikö paremminkin sanoa ex tempore. Se oli parasta mitä nuorelle hoitajalle saattoi tapahtua, ajattelen nyt. Se vahvisti omaa arvostustani suhteessa valintoihini.
Olin opiskelun tiimoilla joutunut jo kohtaamaan suomalaisten sairaanhoitajien toinen toisiaan nokittavan systeemin, joka näkyi esimerkiksi opiskelijoiden siistimisessä pois harjoittelupaikkojen työyhteisöstä. Ei ollut tavatonta, että opiskelijat eivät saaneet syödä eväitään samaan aikaan tai samassa tilassa henkilökunnan kanssa. Olen monet eväät syönyt esimerkiksi varastossa tai käytävällä. Opiskelijoiden oli pukeuduttava nöyryyttäviin valkoisiin sukkahousuihin ja mekkoihin samalla kun varsinainen henkilökunta eli jo mukavuus edellä työvaatteiden suhteen. Jo opiskelijana opin mikä sairaanhoitajan työ on sitä oikeaa ja mikä taas jotain säälittävää puuhastelua. Esimerkkejä siitä miten vanhemmat kollegat nöyryyttivät nuoria opiskelijoita tai jo valmistuneita kollegojaan, riittäisi valitettavasti kirjan verran. Inhimilliset ja ystävälliset vanhemmat kollegat ovat sen sijaan jääneet sydäntä koskettavina poikkeuksina mieleen – onneksi heitäkin oli, muuten henkilökuntapula voisi olla nykyistään vieläkin pahempi, uskallan väittää. Niin rumaa jälkeä pahimmillaan syntyy kun oma arvottomuus ohjaa omaa toimintaa, uskallan edelleen väittää. Ja mahdotonta on arvostaa itseään, ellei arvostusta ensin saa.
Mikä Englannissa oli sitten niin ihmeellistä? Siellä oli yhteiskunnan tasolla arvostus sairaanhoitajia kohtaan, vaikka erittäin jyrkkä hierarkiarakenne systeemissä myöskin. Eri kokemustason hoitajat erottuivat toisistaan puvun värin mukaan. Näin kaikki, myös tavan kansa, erotti heti ketä kannatti lähestyä minkäkin tasoisen ongelman kanssa. Jokainen noviisi sai omassa tahdissaan kasvaa asiantuntijuudessaan näyttökokeiden myötä, jolloin hän siirtyi eteenpäin paitsi puvun väriskaalassa, myös vastuu- ja palkkaluokassa. Arvostus ylsi yhteiskunnassa läpi luokkien – joka kerta sairaanhoitajaksi paljastuminen, noviisinakin, synnytti arvostuksen osoituksen. Muistan oikein hämmästelleeni sitä miten yhtäkkiä olinkin jotain kun Suomessa olin lähinnä törmännyt kysymykseen ”miksi en lääkäriksi lähtenyt lukemaan”.
Vaihdoin sittemmin alaa, vaikka niin mielekkäässä työpaikassa ja upeassa työyhteisössä kuin neurokirurgialla Töölön sairaalassa olinkin. Kolmivuorotyö ei sopinut arvoihini ja sen väsyttävä vaikutus söi henkisiä voimavarojani. En kestänyt erityisesti sen epäsosiaalistavaa vaikutusta, enkä perheeseen ja yhteisiin hetkiin ja lomiin aiheuttavaa painetta. Toki myös haluni suuntautua hiukan eri tavoin ihmiseen, vaikutti paljon. Päätös oli kivulias mutta lopulta kannattava omalla kohdallani – en silloin vielä tiennyt, että oma alani odotti toisaalla.
Tänään perjanataina alkaa sairaanhoitajien lakko. Se herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Sairaanhoitajat ovat todellakin palkankorotuksensa ansainneet! Mutta vähintään yhtä tärkeää olisi asenteiden ja arvojen tarkistaminen niin sairaaloiden sisäisessä hierarkiassa kuin jokaisen terveydenhoitohenkilöstön jäsenen henkilökohtaisella tasolla. Miten suhtaudun itseeni? Entä toisiin? Miten esimerkiksi leikkaussalihenkilökunta näkee vuodeosastohenkilökunnan? Entä tehon porukka päivystyksen? Kirurginen puoli sisätaudit tai psykiatrian? Miten lääkärit näkevät hoitajat? Entä päinvastoin? Pelkäänpä, että omat antiikkiset muistoni monista, jopa saman ammattikunnan sisäisistä, toisia sairaanhoidon aloja alentavista nokkimisjärjestyksistä eivät ole tänäänkään historiaa.
Toisten auttaminen ja samanaikainen systeemin pahoinvointi ovat äärimmäisen kestämätön yhtälö. Sairaanhoitotyö on paitsi äärimmäisen antoisaa, myös äärimmäisen raskasta. Arvostan sitä työtä suuresti. Ja paradoksaalista kyllä, sitä enemmän mitä kauempana itse olen siitä – etäältä näkee kai metsän paremmin puilta kun systeemissä elävät tupajumit eivät näy. Toivonkin sydämestäni, että jonkinlainen terveydenhuollon arvomyrsky seuraa lakosta, että siitä jotakin pysyvääkin hyötyä olisi.
Ihminen tavattavissa -terpeutti ITT®, terveydenhoitaja, sairaanhoitaja Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi
