Yksi lempi tenttikirjoistani oli aikoinaan Martti Lindqvistin kirja ”Auttajan varjo”. Kirja haastaa pohtimaan mistä koostuu auttamistyötä tekevän ammattiosaaminen ja pätevyys, oli sitten suuntaus, teoriakehys, ammattinimike tai koulutus mikä tahansa.
Varjoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan niitä inhimillisiä puolia, joita itsessämme kiellämme ja/tai suojaamme. Ne ovat ihmisyyden rosoisempia puolia, joita on vaikea kohdata ja hyväksyä. Niin vaikea, että emme edes tiedä niiden olemassaolosta. Varjot ovat meissä elävä pahuus; se pimeä voima, jonka avulla selviämme hengissä. Varjoina voidaan pitää myös rajallisuuttamme ja haavoittuvuuttamme, sitä herkintä ydintä, jota esim. vihalla puolustetaan. Jos nämä ihmisyyden osaset pysyvät tutkimattomina ja ihmiselle itselleen tuntemattomina, toimivat ne ikään kuin näkymättöminä salaisuuksina, joita ihminen tiedostamattaan vartioi, ja josta käsin hän toimii ja reagoi. Tiedostamaton on siis jotain, jota emme tietoisella tasolla tiedä. Ja koska emme tiedä, niin eksytys on ajatella, että sitä ei siis ole. Mutta tämä ei ole totta.
Ja tässä piilee auttamistyötä tekevän vaara.
Auttamistyössä on usein kyse toisen ihmisen elämän kohdasta, jossa hän tavalla tai toisella on tarvitseva ja haavoittuva. Auttaminen tapahtuu vuorovaikutussuhteessa, jossa kohtaa auttajan ja autettavan todellisuus. Se on ihmisyyden jakamista. Mikäli auttaja ei ole suostunut autettavaksi ja hyväksynyt itsessään kaikkea sitä, minkä asiakkaassaan kohtaa, ei todellista yhteyttä, ymmärrystä ja kohtaamista ihmisyyden tasolla pääse tapahtumaan. Näin auttaminen jää pintapuoliseksi, neutraaliksi tekniseksi suoritukseksi tai jopa ylhäältä alaspäin pätemiseksi, joka pahimmillaan pahentaa autettavan tuskaa.
Martti Lindqvist toteaa: ”Auttaja pankoon minuutensa peliin, sillä muu on liian vähän”. Toisin sanoen, on aivan oleellista auttamistyön onnistumisen kannalta, että auttaja kykenee käyttämään työkalunaan omaa ihmisyyttään; sisäisestä todellisuudesta ohjautuvaa persoonaansa, joka on naamioista ja rooleista vapaa. Näin syntyy tilaa luovuudelle, rehellisyydelle, avoimuudelle, empatialle ja aidolle kohtaamiselle. Jos omat varjot ovat kielletyt ja tuntemattomat, on melkein mahdotonta olettaa, että auttaja kykenisi erottamaan omat ongelmansa asiakkaansa ongelmista. Tämä voi koitua auttamistyössä kohtalokkaaksi, vaikka hyvää tahtoa löytyisikin. Jotta omia varjojaan voi tutkia, tulee ensin hyväksyä se, että ei tiedä itsestään kaikkea. Eikä tule koskaan 100% tietämäänkään. Näin auttaja laskeutuu sille ihmisyyden tasolle, jossa asiakas on turvallista kohdata ja jossa asiakkaan on turvallista kohdata auttajansa – rehellisesti, empaattisesti ja ihmisyyttä jakaen. Tällöin auttajan varjoista voi auttamistyössä tulla voimavara, joka Lindqvistin sanoin toimii ”siltana yli pimeimmän kohdan”.
Mikäli kuvitellaan, että auttamistyö pohjautuu vain opittuun tietoon, teorioiden ja käsitteiden todellisuuteen ja kuvitellaan, että se riittää, käännetään Lindqvistin mukaan selkä sille, mikä auttamistyössä on tärkeintä; ihmisenä oleminen ja ihmisyyden jakaminen. Auttamistyö perustuu tunneyhteyteen, vuorovaikutukseen ja läsnäoloon. Kaikki varjoissa piilevä voi olla este tälle.
Kun asiakas hakee apua sosiaalisten haavojen aiheuttamaan kipuun, voisi olettaa, että häntä vähiten auttaa kohtaamattomuus, yhteydettömyys ja rakkaudettomuus – syyt, joiden takia hän todennäköisesti on apua hakemassa. Hän tarvitsee, että hänet kohdataan, häneen luodaan yhteys, hänet nähdään, hänen kipunsa ymmärretään tunnetasolla ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Tähän tarvitaan ihmistä, jolla on potentiaalia, henkistä liikkumatilaa, rakkautta ja rohkeutta tarjota tätä kaikkea omalla persoonallaan. Martti Lindqvist toteaa: ”Keskeisin asia persoonan käyttämisessä työssään on se, että auttajan persoona on elävä peili ja ikkuna autettavan maailmaan. Sen peilin avulla autettava voi nähdä itsensä uusin silmin.”
Mikäli psykoterapeutti, psykologi, psykiatri, terapeutti sitä, terapeutti tätä tai joku muu auttamistyötä tekevä ei suostu olemaan ensin keskeneräinen ja apua tarvitseva ihminen ja vasta sitten oppinut, voidaan mielestäni varovaisesti ihmetellä, onko hän pätevä, miten pätevä ja kuka sen oikeastaan päättää.
Ajattelen, että auttamistyötä tekevän tärkein ominaisuus onkin kaiken oppineisuutensa keskellä hyväksyä se rajallisuus itsessään, että hän voi kohdata toisen ihmisen tasan niissä minuuden syvyyksissä, jossa on itse suostunut käymään sekä ymmärtämään, että pohjaa itsensä läpikotaisessa tuntemisessa ei tavoita koskaan. Siinä mielessä auttaja on aina asiakkaan kanssa ihan samassa veneessä, vaikka istuisikin eri kohdassa ammattilaisen huippu työkalut kassissaan.
Ihminen Tavattavissa -terapeutti, vuorovaikutusasiantuntija Ruusa Hentilä
Ajanvarauksen puh. 044 070 4448
Lähde: Auttajan varjo, Martti Lindqvist (1990) – pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa.
