Miten puhua itsessämme ja toisissamme psyyken tasolla kesken jääneistä kehityshaasteista niin, että kehitys voi todella kehittyä eteenpäin, eikä jäädä jumiin toistamaan itseään ja haitallista historiaa?
Aikamme on täynnä erilaisia neuvoja ja vinkkilistoja siihen, miten voimme erilaisin tavoin kehittyä ihmisinä. Huoleni on, että ne ruokkivat suorittamista sen kustannuksella, että jotakin meissä jää yhä uudelleen ohitetuksi. Päässämme haluamme muutosta ja parempaa vointia, mutta sydämessämme jäämme kylmäksi, ellemme löydä ymmärrystä sille mihin muutosta kaipaamme. Se mitä emme ymmärrä on vaikeampaa hyväksyä, myös itsessämme. Ymmärtämättämme voimme ajautua kehään, jossa pyrimme kitkemään jotakin ankarasti itsestämme pois samalla kun sitä tiedostamattamme ruokimme.
Tiedostamaton haitallisen käyttäytymisen “ruokkiminen” tapahtuu siellä, missä emme tunnista käytöksemme juurisyitä. Sisäistämme kuin automaationa jo lapsuudessamme erilaisia toimintamalleja elinympäristöistämme ja jäämme jossain määrin näitä myöhemminkin elämässämme toistamaan. Olemme armottomia, ankaria ja vaativia itsellemme ja/tai toisille, hyökkäämme tai vetäydymme omien pelkojemme ohjaamina ristiriitatilanteissa keskinäiseen ymmärrykseen tähtäävän dialogin sijaan tai etsimme syyllistä itsestämme tai toisista. Kannamme mukanamme sisäisiä toimintamalleja, jotka laukaisevat meissä sellaistakin historiastamme tuttua toimintaa, johon olemme vakaasti päättäneet olla itse sortumatta.
Jos jätämme huomiotta yhä tänäänkin ne kaikki normaalia kehitystämme turvaavat tekijät, jotka eivät toteutuneet kasvuympäristössämme ollenkaan tai riittävästi, emme tavoita sitä mitä tarvitsemme sisäiseen muutokseen. Pyrimme järjen tasolla pikaratkaisuihin sisäisiä ristiriitojamme ratkaistaksemme ollaksemme sitä mitä haluamme olla ja suljemme silmät siltä mitä todellisuudessa olemme ja miksi. Kun totuus meissä jää kohtaamatta, vie haitallista käytöstä toistava, näkymätön sisäistetty käsitys maailmasta meitä kuin pässiä narussa – vaikka miten päätämme vakaasti, lupaamme kauniisti ja uskottelemme vilpittömästi muuttuvamme.
Se mistä olemme jääneet vaille, ei avaudu koettavaksemme ellemme altistu sille
Psykologista kehitystämme ovat aivan oleellisella tavalla turvaamassa ja takaamassa kokemamme rajojen ja rakkauden tasapainoinen suhde, jossa avainsanoja ovat mm. totuudellisuus, rehellisyys, turvallisuus, luottamuksellisuus, ehdoton hyväksyntä, ymmärrys, huomio ja johdonmukainen huolenpito rakastavien toisten taholta koettuna. Tämä on tärkeää pitää mielessä aina silloin kun työskentelemme kesken jääneen psyykkisen kasvumme parissa.
Ongelmakäytöksemme takana piilee usein jotakin sisäistettyä ongelmallisuutta kasvu- ja elinolosuhteissamme, jotka ovat epänormaalinakin olleet meille normaaleja. Niitä tulee realisoiden katsoa, jotta toistamamme ongelmallinen käytös voidaan tunnistamisen lisäksi myös tunnustaa ja kohdata kaikki siihen liittyvä, myös terve, syyllisyys. Se on mahdollista vain siellä missä on armollisuutta, turvaa ja kykyä nähdä haavoittunut ihminen käytöksensä takana. Sen lisäksi tulee – siinä ilmapiirissä, mistä mahdollisesti olemme toistuvasti jääneet paitsi – kohdata se osa meistä, joka on jäänyt haitallisten olosuhteiden jalkoihin. Minkä ikäinen hän on? Miten hänelle on puhuttava, miten häntä on katsottava, jotta hän voisi alkaa luottaa ja tulla hyväksyttynä näkyväksi todellisine tunteineen ja tarpeineen?
Aina silloin kun jäämme ainoastaan omassa päässämme tutkimaan haitallista käytöstämme ja tunnollisesti selaamaan oppaita ja listoja siitä miten irtautua siitä ja muuttua tästä, vaarana on, että jäämme edelleen paitsi kaikesta siitä mitä olisimme tarvinneet terveeseen psyykkiseen kasvuumme jo alunperin ja yhä tarvitsemme. Ilman sitä kaikkea mikä mahdollistaa psykologisen kasvumme, kasvua ei tapahdu, vaan jäämme toistamaan ongelmiamme. Tiedostamisen lisäksi tarvitsemme siis joskus itsellemme hyvinkin poikkeuksellisia olosuhteita (turvallinen ja kohtaava vuorovaikutus), joissa tunteminen ja tarvitseminen onkin mahdollista. Silloin emme pelkästään operoi itsemme ulkopuolella, vaan asetumme sinne missä ja mistä “ongelmallisuutemme” kumpuaa: sen itsemme rinnalle, joka yhä väristen odottaa kohdatuksi ja löydetyksi tulemista.
Kun sisäinen hätämme pääsee syliin, jossa se voi rauhoittua siinä hetkessä vahvemman toisen kestävässä kannattelussa, alkaa muutos meissä tapahtua vähitellen ilman temppuratoja ja vinkki vitosia. Kun vaativuuden tilalle pääsee myötätuntoa, ymmärrystä ja hyväksyntää, voi meissä alkaa elää sisäisesti vahvistuva kokemus siitä, että olemmekin ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä. Sen avulla kestämme katsoa paitsi sitä historiaa mistä olemme tähän hetkeen ponnistaneet, myös sitä todellisuutta mitä olemme historian kaiuin omassakin elämässämme mahdollisesti toistaneet. Kohdattuina emme jää toistamaan samoja virheitä yhä uudelleen, vaan tahdomme alkaa kantaa vastuuta omasta toiminnastamme. Kohdattu häpeä ei jää vaatimaan meiltä ihmeitä, vaan mahdollistaakin lisääntyvän empatian itseämme ja toisiamme kohtaan. Sen johdosta vapaudumme olemaan yhtäaikaa sekä alati kehittyviä, oppivia ja kasvavia että keskeneräisiä, inhimillisiä ja rakastettavia ihmisiä.
Marjo Juutilainen, Ihminen tavattavissa -terapeutti
