En koe mitään tärkeämpää olevan elämässä kuin autenttisuus. Aitona itsenään oleminen ja eläminen.
Uskon, että aivan kaikki haluaisi olla ja ilmentää täysin avoimesti omia itsejään, mutta näyttää siltä ettei iso osa ihmisistä ole, eikä kykene siihen. Miksi?
Koska ajatus aitoudesta ja aitouteen astuminen voi olla äärimmäisen pelottavaa.
On tekijöitä, jotka jo lapsuudessa vie ihmisen elämään itsensä vieressä, dissosiaation tilassa, muiden mielipiteiden alkaessa muovaamaan ihmisen kokemusta itsestä, sen sijaan että ihminen itse tietoisesti valitsisi aidon itsensäkaltaisuuden.
Edelleen aikuseksi kasvaessaan ihmisen psykeen sisäiset rakenteet pitävät itsepintaisesti niistä uskomuksista kiinni, joidenka varaan lapsuudessa identiteetti rakentui.
Lapsuudessa ympäristön reaktiot suhteessa itseen on saattaneet saada uskomaan omaan riittämättömyyteen ja arvottomuuteen, jolloinka syvä uskomus voi olla, että jos alkaa ilmentyä aitona omana itsenään, paljastuu lopulta riittämättömäksi ja arvottomaksi, vaikka ne onkin vain uskomuksia jotka ovat syntyneet ympäristön heijasteista.
Autenttisuuteen astuminen saattaa vaatia lapsuudesta asti kehoon jumiutuneiden tunteiden läpi elämistä, läpi tuntemista. Tunteiden ilmaisu on saattanut lapsuudessa olla tukahdutettua ja kiellettyä, jolloin yhteys tunteisiin on jossain elämän vaiheessa saattanut katketa lähes kokonaan.
Kun sitten alkaa haeskella omaa aitouttaan, jumissa ja lukossa olleet tunteet saattavat olla niin väkeviä ja voimakkaita, ettei niitä uskalla alkaa tuntea.
Ja paradoksaalisesti juuri noiden kiellettyjen tunteiden takaa voisi alkaa paljastua se aitous ja autenttisuus.
Soili Sipilä, Tommy Hellsten -instituutin opiskelija
