Oman elämän varjot ja niihin tutustuminen on usein kiputunteita herättävä prosessi. Se on tie, jossa joutuu kohtaamaan sekä menneisyytensä että minuutensa pimeitä puolia. Miksi siis katsoa niiden suuntaan? Kuka tahtoisi kipuun tarttua, jos sille voi kääntää selkänsä?
Niin… Varjoilleen selän kääntäminenhän ei niitä hävitä. Elämän varjot, nuo menneisyytemme erilaiset vaillejäämiset, haavoittumiset ja hylkäämiskokemukset kiputunteineen seuraavat torjuttuinakin matkassamme. Ne alkavat huomaamattamme mellastaa meissä, ellemme suostu kohtaamaan ja huomioimaan niitä. Ne hiipivät ja hyökkäävät ottamaan meissä valtaa, joka ei niille kuulu. Koska pimeää ja kipeää halutaan toistuvasti välttää, se kaikki pakotetaan pois mielestä. Paine kasvaa ja tulee vaikeaksi hallita.
Usein käykin niin, että vasta kestämätön sisäinen huonovointisuus tai mielen hajaantuminen pakottaa katsomaan sinne, mille selän on visusti kääntänyt kontrollin voimin. Voimattomuus vaatii päästämään irti ja suostumaan muutokseen.
Kun tutustuu minuuteensa ja omiin varjoihin, alkaa kasvaa siihen tietoisuuteen, jossa rakkaudellinen itsemyötätunto, hyväksyntä ja armollisuus voivat siivota varjot omaan kokoonsa ja paikkaansa. Silloin syntyy myös ymmärrys siitä, miten voi turvallisesti kohdata Toisen riippumatta hänen varjojensa vallasta: rakkaudella ja nöyryydellä samasta keskeneräisyydestä käsin ja kunnioituksella astumatta Toisen päälle.
Ritva Suikkanen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
www.lasnaolossa.fi
