En tiedä, pitäisikö minun tuntea syvää katkeruutta, vai syvää kiitollisuutta elämäni käänteitä kohtaan. En tiedä, sillä en ole vielä ratkaissut sitä kysymystä, että mihin elämässäni pyrin? Mikä on elämäni tarkoitus ja miten se ilmenee?
Mikäli elämäni tarkoitus on tulla minuksi, niin tunnen syvää kiitollisuutta. Mikäli elämäni tarkoitus on menestyä jossain asiassa, tunnen syvää katkeruutta. Mikäli elämäni tarkoitukseen sisältyy pyrkimys henkiseen kasvuun ja tietoisuuden laajentamiseen, tunnen syvää kiitollisuutta. Mikäli elämäni tarkoitus on sellainen, johon sisältyy taloudellista turvaa, omaisuuden karttumista ja siitä kiinni pitämistä, tunnen syvää katkeruutta. Mikäli olen olosuhteiden uhri, katkeroidun. Mikäli taasen ajattelen tekeväni parhaani selvittääkseni sotkujani ja murtaakseni ylisukupolvisia traumoja, olen taas kiitollinen.
Kaikki tämä liittynee siihen, kuka olen. Siihen, miten näen maailman, millaista maailmankuvaa rakennan, mitkä ovat henkilökohtaiset arvoni.
Unien sanoma
Olen juuri nähnyt unia kakasta. Kakkaa on kaikkialla. Sitä on lattialla ja sitä sataa katolta alas, kun linnut ruikkivat menemään. Minä olen kaiken sen kakan keskellä. Siellä on paljon hyvää ja paljon rakasta, ja minä tulen toimeen sen kaiken kanssa. Tulen toimeen kakan kanssa ja tulen toimeen rakkaiden kanssa.
Eräässä unessa olin menossa yhden lapsuudenkotini ovesta ulos keskimmäisen lapseni kanssa. Linnut kuitenkin parveilivat oven yläpuolella. Pulut. Ne kakkasivat jatkuvana, keltaisena, tahmeana sateena alas ja estivät pääsyni ovelle. Olisin päässyt kyllä, mutta olisin joutunut sietämään sen kakan päälläni, ylläni, jokapuolella, ja olisin myös lapseni vienyt samaan paskasateeseen. Miltä olisikaan tuntunut astua ulko-ovesta tahmeana kakan peittämänä hahmona, lapseni kanssa. Voittajan fiilis?
Päätin etsiä toisen tien ulos. Löysin pienen pikkuruisen oven samalta seinältä, vähän matkan päästä. Avasin oven, menin kontalleni ja näin, että siitä pääsee kyllä ulos, mutta se on ahdas aukko ja täytyy hartioita vähän käännellä, että onnistuu. Lapsi vilahti ulos hyvin sutjakkaasti, ja minäkin lopulta pääsin kyllä, vaikka vähän runnoa täytyi. Ulkona oli harmaata, koleaa ja kissakin siinä nukkui, ja huoli heräsi, pääseekö se koskaan sisään? Olin eksyksissä.
Siinä pisteessä olen siis yhä. Eksyksissä.
Kohti pohjaa
Juureton ihminen on aina eksyksissä. Aina väärässä paikassa väärään aikaan. Koditon ihminen kiertää kehää, ei löydä rauhaa. On jaksettava kolkutella ovelta ovelle, kierrettävä läpi kyliä, maita ja mantuja. On pysyttävä uteliaana kanssaihmisiä kohtaan. Eikä koskaan heitettävä toivoa pois. Se ei auta ketään, se ei auta mitään.
Toivottomuuden pohjakosketus on kuitenkin tärkeää kokea. Mennä niin syvälle, ettei enää löydä syytä elää.
Symbioosissa epäonnistunut, heitteillejätetty ihminen joutuu antautumaan kauhulle ja pelolle. Joutuu kulkemaan juuri sen polun, joka johtaa epätoivon syövereihin, itsetuhon partaalle. On mentävä pohjaan, koska on jäänyt vaille kannetuksi, tuetuksi tulemisen kokemusta. Silloin tippuu. Jos sitä ei hyväksy, niin voi elämä mennä siinä, kun sitä pohjakosketusta välttelee: teeskentelee, addiktoituu, estelee, välttelee, ahdistelee.
Minulle pohjakosketus on ollut luontainen tapa elää. On ollut vuoristorataa. Mennään ylös, sinnitellään, teeskennellään, toivotaan, petytään, väsytään, halutaan kuolla.
Olen halunnut kuolla kaksitoistavuotiaasta asti. Kuolema on kutsunut minua luokseen, kaiken loppuminen on ollut hyvä vaihtoehto, parempi, kuin kärsimyksen jatkuminen.
Olen mennyt pohjalle ja huutanut apua! Harmikseni olen huutanut apua väärien ihmisten suuntaan, kunnes olen hyvällä onnella ja hyvillä valinnoilla löytänyt sellaisia ihmisiä, jotka ovatkin kuulleet huutoni ja vastanneet siihen. Auttaneet. Olleet läsnä. Vakuuttaneet, että kaikki on hyvin. Kantaneet, tukeneet, olleet siinä tuomassa turvaa.
Rakkautta.
Jumalan kohtaaminen
Sen jälkeen vasta, olen ollut valmis menemään vielä uudelleen pohjalle ja kohtaamaan Jumalan. Nyt menee villiksi, Jumalan?
Kyllä vain, Jumalan.
Jumalan kohtaaminen on tapahtunut äärimmäisen epätoivon hetkellä. Toteamalla: Herra, sinun käsiisi minä annan henkeni. Minulla ei ole enää mitään muuta, luotan itseni käsiisi, antaudun kannettavaksesi. Lakkaan kärsimästä, lakkaan huolehtimasta, valitsen luottaa siihen, että kannat minua.
Ei minulla ole enää muuta. Egoni on murrettu, ekonomiani on sotkettu, en enää omista mitään, en enää jaksa mitään. Olen loppu, kuitti, poikki, enkä jaksa teeskennellä. Annan periksi egolleni, en enää pidä siitä kiinni. Ylpeyteni on mennyttä, olen nöyrin palvelijasi, Jumala. Auta minua. Minä en yksin tiedä, mitä tehdä, ei ole suuntaa, ei taitoa, tietoa.
Luottamus siihen, että minua kannetaan, sen löytäminen, että luottaa siihen, että on siunattu, autettu, kannettu ja armahdettu.
Se auttaa kärsivää ihmistä, koditonta, juuretonta.
Se auttaa avaamaan silmät avulle. Tunnustamaan sen, että minä olen heikoilla ja tarvitsen apua nyt. En siihen, että olen epätoivoinen, vaan siihen, että haluan rakentaa turvallista, ennakoitavaa ja realistista elämää, jossa tunnistan ja tunnustan itseni. Minut. Voimavarani, kykyni, tarvitsevuuteni. Tunnustan sen, etten jaksa yksin. Tarvitsen apua, mutta en ole valmis pettämään itseäni, tai muita, apua saadakseni. Tarvitsen apua sieltä, mistä sitä voi saada ilman, että joutuu tekemään temppuja ja muuttamaan itseään väärään suuntaan. Sen polun olen jo kulkenut loppuun.
Sen polun kuljin loppuun uskonnollisessa maailmassa eläessäni, ja sairaan perhesysteemin dynamiikan keskellä selvitessäni. Apua saat, jos olet sellainen ja tällainen ja pyydät syntejä anteeksi ja elät, niinkuin säännöt sanovat ja täytät sinulle asettamamme roolin.
Näytelmä perheestä
Sanotaan, että isossa perheessä oppii jakamaan. Minä sanon, sen kokeneena, että isossa perheessä oppii taistelemaan omastaan, ja oppii näyttelijäksi Herran armosta. Näyttelemään annettuja rooleja. Lukemaan käsikirjoitusta, joka on kirjoitettu näkymättömällä musteella jokaisen lapsen ihoon. Ennalta-arvaamaton, vanhempien improvisaatioon perustuva näytelmä, jossa lapset tahtomattaan suorittavat elämänsä rooleja. Kukin lahjojensa mukaan. Selviytymislahjojensa mukaan.
Meidän perheen elokuva oli tragikoominen roadmovie. Siirryimme paikasta toiseen, jatkuvasti ja lakkaamatta. Minun roolini, huolenpitäjä.
Tutkimusmatka itseeni
Elämäni tarkoitus on alkanut tulla minulle tätä kautta esiin, kun kirjoitan maanisesti tarinoitani ylös. Mitä tapahtui, milloin tapahtui, miksi? Kuten yksi vertaisryhmäläinen asian josku hyvin ilmaisi: tutkintalinjoja on useita. Jos seuraan tätä linjaa, johtopäätös on tämä. Jos toista linjaa, niin johtopäätös onkin toinen.
Tämä tutkimushan on tehtävä. Mielenrauha syntyy siitä, että tutkii juuri niin paljon, kuin tarve vaatii. Tekee mielessään tutkinnan ja kuvittelee oikeussalin, tai televisio-ohjelman, jossa saa vihdoin julkisen tunnustuksen kaikille rikoksille omaa ihmisyyttä vastaan. On itse tuomari ja julistaa tuomion kaikille väärin itseä kohdelleille. Tai television suorassa lähetyksessä vihdoin paljastaa elämäntarinansa koko Suomen kansan kuultavaksi, ei, koko maailman kuultavaksi ja nähtäväksi: katsokaa, näin huonosti minua kohdeltiin, näin järkyttäviä asioita minulle tapahtui, voi! Olettehan kaikki samaa mieltä, että nämä hirviöt ansaitsevat rangaistuksen?
Tyydyttävää mielikuvittelua. Ja tärkeää, ja vapauttava ja hauskaakin, lopulta. On tärkeää saattaa tutkinta loppuun ja jatkaa eteenpäin. Kohti seuraavia tarinoita ja toivottavasti se seuraava tarina ei johda oikeussalikuvitelmiin, vaan ihan toisenlaisiin, valoisiin haaveisiin jostain hyvästä ja tyydyttävästä.
Pois ahdistuksesta
Tapasin äskettäin erään ihmisen, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Tunnistin hänestä sen saman ahdistuksen, jota itse kannoin aina. Huomasin, etten enää ole niin ahdistunut. Olen vapautunut. En tunne jatkuvaa ahdistusta. Tunnen usein miellyttäviäkin tunteita, kuten rauhaa ja turvaa.
Tämän huomatessani, tunsin ylpeyttä itsestäni ja kiitollisuutta kaikesta.
Ymmärsin, että ihmisen on tärkeä ottaa ahdistuksensa tosissaan ja pyrkiä kaikin tavoin siitä pois. Ilman lääkkeitä ja pakokeinoja. Itseä tutkimalla ja tunnustamalla asioitaan, avautumalla ja kertomalla. Menemällä ryhmiin ja ottamalla aikaa. Se kannattaa. On turhaakin turhempaa elää ahdistunutta elämää, käydä työssä ja hoitaa lapsia, ahdistuneena, mistään mitään saamatta.
On huomattavasti miellyttävämpää olla vaikka köyhä, mutta ilman ahdistusta. Olla paljon lastensa kanssa, eikä ahdista juuri ollenkaan.
Tunnustaa tänäänkin, että olen todella rajallinen, helposti väsyvä, toisinaan saamaton, tehokkuusajattelun ulkopuolella elävä, täysin pihalla, tietämätön, ja avun tarpeessa. Liian suurisuinen ja liian pienipäinen. Mutta sentään, oma itseni.
Jumala, auta minua tänäänkin elämään hyvä päivä, jossa on rakkaus ja välittäminen läsnä. Auta minua tekemään jotain hyvää itselleni ja muille ja löytämään naamiaisasut huomisia vappujuhlia varten lapsille, sillä siitä he tulevat kovin iloisiksi ja niin minäkin.
Tiina Villacorta, Tommy Hellsten -instituutin opiskelija
