Aloittaessani lopputyötäni jännittämisestä en olisi uskonut, että voin lopulta nähdä jännittämisen aidosti toipumisena, herkkyytenä tai merkkinä elävyydestä. Voimavarana. Niin taitaa kuitenkin olla.
”Jännitys liittyy aina tunneprosessien alkupäähän. Se syntyy siitä ristiriidasta, että ihminen toivoo hyväksyntää ja samanaikaisesti pelkää tulossa olevan torjunnan aiheuttamaa kipua. —-Näin ajatellen myös jännitys ja masennus ovat ajatusrakennelmina toistensa vastakohtia. Jännittäjä pelkää menettävänsä tulevaisuudessa jotain kaipaamaansa, mutta masentunut ihminen kokee menetyksen jo tapahtuneeksi eikä odota tarpeidensa täyttyvän. —- Jännittäminen ei ole pelkkää pelkoa, vaan siihen liittyy aina myös toiveita ja haaveita. Näin ei ole masennuksessa, jossa haaveet ovat kuolleet. Depressio on siinä mielessä yksiulotteinen olotila. Se on toivottomuutta, joka on välillä syvempää ja välillä lievempää. Masennuksessa ei siis ole sitä toiveiden ja pelkojen välistä ristiriitaa, joka on jännityksessä. Masentunut on menettänyt ainakin tilapäisesti herkkyytensä, kun pelätyt kolhut ovat jo ehtineet rikkoa sen. Jännittäjä sen sijaan on säilyttänyt tunneherkkyytensä. Hän on elossa ja varoo kipeää loukkaantumista.” (Juhani Mattila)
Tänään minä ymmärrän yhä paremmin tätä tyttöä, josta joskus kirjoitin:
Minun talossani asuu tyttö
kun kutsun sitä
se astelee kohti
liian isoissa saappaissaan
ja vastaa hyvää
kun kysytään
silmissään vakava katse
Se istuu sohvani reunalla
ja katsoo vähän ohi
lopulta huokaa hiljaa helpotuksesta
kun jätän sen rauhaan
Ensi kerralla
kun herään yöllä sen painajaisiin
kaappaan sen syliini
vien yöpuvussa alakertaan
ja syötän mansikkajäätelöä
isolla lusikalla
suoraan purkista
Sitten katson sen kanssa
miten aamun valo
hiipii sisään harvoista verhoista
Minä rakastan sitä tyttöä!
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen, Turku
