Olen kohdannut uupumukseni niin varhaisessa vaiheessa elämääni, että olen luullut sen olevan olennainen osa minua. Ehkä jopa niin olennainen, että en ole halunnut päästää siitä irti tai kysenalaistaa sen välttämättömyyttä?
Maailman paras ystäväni muutti pois taloyhtiöstämme, kun olin 6-vuotias. En mennyt esikouluun niinkuin hän uudessa asuinpaikassaan, vaan paikkasin lähikoulun oppilaskatoa vanhempieni suostumuksesta ja kasvatusneuvolan luvalla lähtemällä opintielle vuotta aikaisemmin kuin muut luokkani oppilaat.
Jo alakoulussa koin vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta, koska olin muita nuorempi ja perheeni yhteiskunnallinen status oli korkeampi kuin koulun muiden oppilaiden, joiden suurimman osan vanhemmat tai ainakin toinen heistä työskenteli koulun läheisyydessä sijaitsevalla paperitehtaalla.
Ikätoverini aloittivat koulunsa vuotta minun jälkeeni ja vanhemmat sisarukseni lopettelivat jo peruskouluaan minun aloittaessani oman opintieni. En kokenut kuuluvani perheeseeni enkä kokenut myöskään olevani osa ryhmää koulussa. Lapsuusiän peilaus omasta identiteetistäni jäi siis hyvin hataralle pohjalle.
Ulkopuolisuuden tunne on jättänyt minut vaille yhteyttä muihin ja itseeni. En ole kokenut tulleeni sosiaalisesti hyväksytyksi tai kutsutuksi mukaan leikkeihin tai peleihin lapsuudessani. Kokemukseni on valanut minuun epäuskon siihen, että joku oikeasti haluaisi olla kanssani itseni vuoksi ja yhteenkuuluvuuden tarpeeni on ajanut minua hakemaan yhteyttä toisiin ihmisiin suoritusten ja miellyttämisen keinoilla nuoruudessani ja myös aikuisena.
Jatkuva yhteyden etsiminen ja ympäristön skannaus henkilökohtaiselle hyväksynnälle on raskasta. Olin peilausta vaille jäänyt, ulkopuolisten hyväksymään muottiin ahdettu lapsi, nuori ja aikuinen. Oma vahva pyrkimykseni kelvata ja muokata itseni tuohon muottiin sopivaksi uuvutti minut toistuvasti. Ulkopuolisuuden tunne ja uupumus olivat tarttuneet minuun kuin pihka tuulipuvun lahkeeseen.
Uupumukseni myötä menetin myös arvostukseni itseäni kohtaan. Olin marionetti, joka aktivoitui liikkumaan siiloin, kun toisten tarpeet niin vaativat. Omani olin haudannut jo kauan sitten. Niin kauan, että en niitä enää tunnistanut. En edes silloin, kun ahdistus kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat uupumuksen painolastissa väkisin pitkin poskia.
Lohdutukseni ja suojakeinoni on ollut koko elämäni ajan ”Exit plan”. Kun uuvuin toimimattomassa vuorovaikutuksessa, lähdin pakoon. Olen aloittanut elämäni alusta kymmeniä kertoja. Lapsena toivoin vanhempieni kuolemaa ja päätyväni huostaan. Olen vaihtanut työpaikkaa aina, kun olen kokenut yhteydettömyyttä, hyväksynnän puutetta, riittämättömyyttä tai häpeää. Vaihtanut puolisoa, kun en ole osannut ilmaista omia tarpeitani tai olen kantanut liikaa hänen omiaan. Pyrkinyt osaksi toisten perheitä tullakseni hyväksytyksi ja löytääkseni ne vanhemmat, jotka näkisivät minussa hyvää ja kaunista – saadakseni kokemuksen aidosta kuulumisesta toisten joukkoon. Valinnut ystäviä, jotka paikkaisivat minussa vaillejäämisen aukkoja ja jättänyt heitä jälkeeni pettymyksen siivittämänä, kun odotukseni eivät ole toteutuneet.
Olen piirtänyt kartalle pakoreittejä itkuisin silmin. Etsinyt kotia. Löytänyt talon, tilan, paikan… minulle ja tyttärelleni ja maalannut kuvia rakastavasta yhteisöstä, jonka syliin putoamme. Lakaissut hampaat irvessä ja kädet ristissä toivottujen unelmien toteutumisen pirstaleita lattialta. Lähettänyt tuhansia työhakemuksia vain päästäkseni pakoon uupumustani, johon ratkaisu on löytynyt lähempää kuin olen arvannutkaan. Yhteyden löytämisestä itseeni.
Yhteys itseeni on löytynyt, kun en ole enää suostunut sivuuttaman sitä mikä on minulle tärkeää. En edes silloin, kun olen joutunut huutamaan sitä niin kovaan ääneen, että olen tullut hylätyksi. Kun ympärilläni olevat ihmiset eivät ole enää edellyttäneet minulta suorituksia, vaan kasvua ihmisenä ja itseni puolelle asettumista. Kun minulla on ollut lupa korjata virheeni ilman syytöksiä ja anteeksipyyntöni on otettu vastaan ilman tuomiota ja halveksuntaa. Ja kun olen uskaltaunut uskomaan myös minulle kuuluvaan hyvään ja kokenut, että olen itsenäni arvokas ja riittävä.
Yhteys itseen poistaa uupumuksen.
Tommy Hellsten -instituutti Oy, toimitusjohtaja Taina Arjanne
Kuva: Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Ulla Hukka
