Minussa on tapahtunut viime päivinä isoja muutoksia. Kuvaan muutoksia häpeän ja syyllisyyden kahleista vapautumisena. Olen käynyt läpi monivuotisen terapeuttisen prosessin alkaen Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmasta, jatkuen henkilökohtaisena psykoterapiana sekä retriitteinä, erilaisina hyvinvointitapahtumina, kehollisina hoitoina ja lähes jatkuvana itseni tutkimisena.
Prosessin aikana olen tipahdellut usein omaan häpeääni ja riittämättömyyteeni, mikä on ollut välillä itselleni todella raskasta. Seurauksena kuitenkin koen, että viime päivinä itsessäni on tapahtunut iso muutos. Kehostani on vapautunut paljon häpeää ja tilalle on tullut rakkautta. En ole kuitenkaan vapautunut häpeästä kokonaan. Ja miksi pitäisikään? Häpeähän on ihmisille biologisesti tarkoituksenmukainen tunne, jonka tarkoituksena on pitää meidät yhdessä. Muutos itsessäni on sen sijaan johtanut siihen, että häpeästä on tullut kaverini. Edelleenkin häpeä istuu jatkuvasti olkapäälläni, kuiskuttelee korvaani ja yrittää mitätöidä itseäni. Aiemmasta poiketen en kuitenkaan enää tee valintojani tästä käsin. Sen sijaan haluan kuiskata häpeälleni takaisin: ”Sano vaan noin, minä valitsen silti näin”. Kuvaan vapautumistani kertomalla edellisen viikon aikana tekemiäni havaintoja itsestäni, kokemuksistani, tulkinnoistani sekä kyvystäni toimia nyt peloistani huolimatta rakkaudesta käsin.
Häpeäni on liittynyt erityisesti tarpeisiini ja sitä kautta myös tunteisiini. Tunteenihan kertovat minun tarpeistani. Minulla on ollut yksi erityisen vahva ristiriita ammatillisiin haaveihini liittyen. Olen tunnistanut ja tunnistan edelleen itsessäni vahvan keskeneräisyyden. Häpeäni on rakentanut itselleni tiedostamattoman ajatusmallin: ”Terapeutti ei saa olla tarvitseva”. Mielen tasolla olen luonnollisesti aina ymmärtänyt, että kaikilla ihmisillä on ja tulee aina olemaan tarpeita. Kehon tasolla kokemus on ollut kuitenkin toisenlainen. Havahduin tähän viime viikolla, kun huomasin itsessäni vahvan häpeän tunteen tarpeeseeni liittyen. Tilanteessa koin, että olin saavuttanut jotakin, ja tarvitsin saavutuksestani toiselta henkilöltä vahvistusta niin kuin pikkulapsi, joka on rakentanut hienon hiekkalinnan. Kun tätä vahvistusta ei tullutkaan kaipaamallani tavalla, kehossani tuntui, etten ollutkaan saavuttanut mitään. Häpeäni sanoi tällöin minulle: ”Ei sinusta tule kyllä ikinä terapeuttia, kun olet itse noin tarvitseva”.
Terapian jälkeen
Minulla loppui kolmen vuoden psykoterapia myös viime viikolla. Viimeisen terapiasession jälkeen menin kotiin ja kehossani tuntui kevyeltä. Jotakin sellaista, jota en ollut kokenut koskaan aiemmin. Olin muutaman tunnin ihmeellisessä flow-tilassa. Tunsin olevani unessa. Välillä tuntui siltä, että katsoin itseäni ulkopuolelta. Koin tekeväni asioita ilman että kontrolloin niitä. Kirjoitin parille ystävälleni viestejä, joissa kuvasin olotilaani. Saunoin. Saunomisen jälkeen minut valtasi yhtäkkiä voimakas paniikin tunne. Pelkäsin, mitä minussa tapahtuu. Tunne oli niin voimakas, että pelkäsin oikeasti tulevani hulluksi. Samalla minuun iski voimakas häpeän tunne siitä, mitä minussa tapahtui. Häpeän tunne oli niin voimakas, että ajattelin, etten ikinä kerro kokemuksestani kenellekään. Häpeä siitä, että pelkäsin tulevani hulluksi. Ja vaikka en tulisikaan hulluksi, niin ihmisethän pitäisivät minua joka tapauksessa hulluna, kun koen tällaista. Minun oli pakko lähteä ulos kävelemään.
Kävely rauhoitti kehoani jonkin verran, mutta palattuani kotiin pelko oli edelleen voimakas. Yritin illalla kymmeneltä soittaa terapeutilleni. Hän ei vastannut, mutta sain lopulta kiinni erään ihmisen, jolle uskalsin jakaa kokemukseni. Juttelun myötä oloni rauhottui jonkin verran ja pystyin lopulta alkaa nukkua. Nukuin yön kuitenkin huonosti ja aamulla oloni tuntui sumuiselta. Parin tunnin päästä se kuitenkin normalisoitui. Ymmärsin vasta parin päivän kuluttua, mitä minussa oli tapahtunut. Kontrollista irti pääseminen. Kontrollista irtautuminen, joka ei ole ollut elämässäni turvallista. Minun on pitänyt koko elämäni kontrolloida itseäni, jotta olen kokenut olevani turvassa. Nyt uskalsin vihdoin päästää siitä hetkeksi täydellisesti irti.
Lapsen pelko
Viikonloppuna istuin veljeni kanssa autossa. Halusin jakaa hänelle eräästä henkilökohtaisesta kokemuksestani. Kun aloin kertoa hänelle kokemuksestani, yhtäkkiä minussa heräsi valtava ahdistuksen tunne. Kun tunne heräsi, ensimmäinen ajatukseni oli, että tästä tunteesta ei voi puhua ääneen. Tunteeni liittyi pelkoon, että veljeni tuomitsisi minut eli että minut hylätään.
Avasin kuitenkin suuni ja kerroin tunteestani sekä siitä, kuinka vaikeaa minun on jakaa kokemuksestani ja mitä pelkoja siihen liittyy. Tämän jälkeen kerroin hänelle kokemukseni ja kerrottuani sen minussa heräsi voimakas suru. Suru, joka kertoi minulle vapautumisesta. Vapautumisesta, johon liittyi vahvasti se, että jaoin tilanteen rakkaan veljeni kanssa. Veljeni, jonka kanssa olen elänyt yhteistä lapsuutta. Lapsuutta, josta häpeäni on peräisin. Häpeä siitä, että minä olen vääränlainen. Ja kokemus siitä, että jos tämä totuus vääränlaisuudesta paljastuu muille, minut hylätään. Olin siis oppinut selviytymiskeinon, jolla näytän itseni muille vain sellaisena, jonka tiedän kelpaavan heille. Istuessani autossa veljeni kanssa, tämä asia avautui minulle yhtäkkiä. Ahdistuksenihan kertoi juuri tuosta lapsen pelosta. Pelosta siitä, etten kelpaakaan ihmisille, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia.
Häpeän projisointi
Olen tiedostanut vapautumiseni kautta selkeämmin sen, miten olen projisoinut häpeääni muihin ihmisiin. Olen tehnyt valintoja ihmissuhteissani häpeästäni käsin. Siitä käsin, kenen kanssa ollessani minä kelpaisin maailmalle. Tähän on liittynyt erityisen vahvasti käsitykseni sisäistämästäni normatiivisuudesta. Jos joku ihminen ei ole täyttänyt sisäistämääni käsitystä ”normaalista”, hän ei ole todennäköisesti kelvannut minulle. Tuntuu, että ymmärrän nyt vasta ensimmäistä kertaa, miten paljon olen projisoinut omaa häpeääni muihin ihmisiin. Eihän kysymys ole tällöin ikinä toisesta ihmisestä tai siitä, että hänessä olisi jotakin väärää. Kysymys on vain minun häpeästäni ja minun peloistani. Olen kuvitellut, että minusta tekee paremman ihmisen se, että hakeuden suosituiksi kokemieni ihmisten seuraan. Sen sijaan olen näillä valinnoilla vain vahvistanut häpeääni ja hylätyksi tulemisen kokemuksiani.
Projisoin jatkuvasti myös pelkojani muihin ihmisiin: ”Mitähän se ajattelee, jos silitän hänen jalkaansa? Mitähän se ajattelee, jos lähetän hänelle sydämen? Mitenhän se kokee, jos lähetän hänelle facebook-kaveripyynnön nyt heti?” Tuntuu, että tämän sisäistäminen syvällisellä tasolla on ollut erityisen vaikeaa. Sisäistäminen, että puhun edelleen koko ajan vain itsestäni. Vaikka kuinka haluaisin muotoilla lauseen muodossa: ”Pelkään, että hän tulkitsee…” niin ymmärrän vasta nyt syvästi sen, että lause kuuluu olla muodossa: ”Pelkään, että tulkitsen…”. Kun puhun omista peloistani, ei kysymys ole hänen vaan minun omasta tulkinnastani. Vaikka olen tuonkin tiedostanut jo aiemmin, niin syvällinen (kehollinen) ymmärrys tästä avautui vasta edellisen viikon aikana. Ja nämäkin pelot johtuvat pohjimmiltaan omiin tarpeisiini liittyvästä häpeästä.
Pelon ilmaiseminen
Meillä oli maanantaiaamulla Zoomissa ensimmäinen opinnäytetyön ohjaus -palaveri, jossa oli yhteensä noin 20 henkilöä. Session alkupuolella esitin kysymyksen, johon kaksi mukana ollutta opettajaa vastasivat pitkästi siten, että he eivät lopulta vastanneet kysymykseeni. Hetken päästä mukana ollut kolmas opettaja sanoi: ”Jäin miettimään, että saikohan Tommi kysymykseensä vastausta”, jonka jälkeen opettajat lopulta vastasivat kysymykseeni. Sessio jatkui ja samanlainen jaarittelu toistui. Kehossani heräsi vahva pelon ja jännityksen tunne.
Tiesin, että minun oli tärkeää kertoa kokemuksestani, mutta minua pelotti valtavasti. Laitoin aluksi chattiin kommentin, koska en häpeästäni johtuen uskaltanut sanoa sitä heti ääneen: ”Olisiko mahdollista vastata kysymyksiin mahdollisimman ytimekkäästi, koska huomaan, että itselläni on vaikeaa keskittyä, jos vastaukset tulee pitkästi?”. Yksi opettajista huomasi viestini ja alkoi kommentoida selittelevään sävyyn, miten joskus voi olla vaikeaa vastata kysymyksiin suoraan. Avasin mikrofonin ja kameran, ja kommenttini alkoi tähän tyyliin: ”Minua jännittää ja pelottaa tosi paljon puhua tästä, koska tämä on itselleni niin tärkeä asia”. Tunteeni siis johtui siitä, että pelkäsin heidän ottavan pyyntöni henkilökohtaisesti. Pohjimmiltaan pelosta, että minut hylätään. Heidän vastattuaan kommenttiini koin kuitenkin tulleeni kuulluksi. Uskon, että tämä johtui rohkeudestani puhua tilanteessa aidosti kokemuksestani käsin. Ilmaisin pelon ja jännityksen tunteeni tilanteessa, jossa minulla oli voimakas häpeän tunne sekä tarpeistani että tunteistani.
Sessio jatkui myöhemmin siten, että jakauduimme pienryhmiin. Ryhmässämme oli opettaja ja viisi opiskelijaa. Vaikutti aluksi siltä, että ryhmässä ollut opettaja huomioi aiemman pyyntöni. Jossakin vaiheessa huomasin kuitenkin, että opettaja puhui taas tosi pitkästi. Samalla tein havainnon muiden opiskelijoiden ilmeistä, jotka tulkitsin tilanteeseen liittyvänä huvittuneisuutena sekä turhautuneisuutena. Avasin jossakin vaiheessa taas suuni kertoen kokemukseni ja toistaen aiemman pyyntöni. Kävimme tästä rakentavasti lyhyen ja tosi antoisan keskustelun, jonka jälkeen tapaaminen jatkui vielä hetken.
Kun opettaja seuraavan kerran meinasi vähän eksyä aiheesta, lähes kaikkia alkoi naurattaa. Opettaja huomasi ilmeisesti itsekin tämän ja jatkoi hymyillen toisesta aiheesta. Kun tapaaminen päättyi, pelon ja jännityksen tunteeni purkautuivat voimakkaana itkuna. Itkuna, joka tuntui kehossani hyvin vapauttavalta. En tullutkaan hylätyksi, vaikka häpeäni yritti sanoa minulle niin. Sen sijaan tunsin arvostusta siitä, että uskalsin sanoa ääneen sen, jota muutkin olivat ilmeisesti ajatelleet.
Rakkauden voima
Näistä asioista kirjoittaminen tuntui välillä todella haastavalle. Minussa heräsi paljon sekä häpeää että syyllisyyttä. Syyllisyyden tunteeni kautta huomasin useita kertoja ottavani vastuun muista ihmisistä: ”Mitä, jos joku suuttuu minulle? Mitä, jos joku tulee surulliseksi?”. Lisäksi häpeäni jankutti minulle: ”Yrität vain buustata omaa egoasi kirjoituksellasi”. Tiedostan nämä puolet itsessäni nyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Tiedostan myös egoni tarpeet. En kuitenkaan halua toimia häpeästäni, syyllisyydestäni tai egostani käsin, vaan rakkaudesta. Rakkaudesta itseäni ja muita ihmisiä kohtaan. Koen, että rakkaus on se voima minussa, joka sai aikaan tämän tekstin, vaikka egoni haluaisi mieluusti ottaa kunnian itselleni. Tämän rakkauden koen löytäneeni vasta viime viikkojen aikana. Samalla huomaan välillä kyseenalaistavani tulkintani siitä, mitä minussa on tapahtunut. On vaikeaa luottaa ja antautua elämän vietäväksi. Eihän se ole ollut ikinä turvallista.
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen toissapäivänä. Halusin, että muutamat ystäväni lukevat tekstin ja kommentoivat ennen kuin julkaisen sen. Kun viimeistelin kirjoitusta tänään aamulla, minussa heräsi todella vahva intuitio siitä, että kirjoitukseni on valmis (tätä lisättyä loppua lukuunottamatta). On todella vahva tunne siitä, että olen saanut avattua sydämeni täysin aidosti tässä tekstissä. Ei ollutkaan enää tarvetta, että kukaan lukisi kirjoituksen ennen julkaisua.
Olen itkenyt paljon viime päivinä. Itkuun on sekoittunut surua menneestä ja onnea siitä, missä olen nyt. Turvassa.
Tommi Pitkälä, Tommy Hellsten -instituutin opiskelija
