Häpeän pika Express

10.12.2019

Istun aamukahvilla ja tunnustelen mieleni sisäistä aamuruuhkaa. Kuuntelen kuinka keskenään ristiriitaiset tunteet kolistelevat ristiin rastiin kuin junat pakkasen puremilla raiteilla. Miten voin tietää minkä junan kyytiin tulisi hypätä tai mahdollisesti perään juosta? 

Kahvi haalenee nopeasti ja minä juon hitaasti. Aamutakki repsottaa päällä huolettomana vaikka minä olen huolissani. Orava lyö leikkiä puunrungolla, vaikka minun otsani on ihan rypyssä. Kello raksuttaa aikaa eteenpäin, vaikka minä kelaan lähinnä taakse päin. 

Sanoinkohan liikaa? Mitä oikeastaan sanoin? Mitäköhän se ajatteli, entä tuo? Minäköhän minua pidetään? Voi että miten saisin kelattua ajan taakse päin ja peruttua kaiken? Että olisin vaan pitänyt suuni kiinni ja ollut hiljaa. Kuin en olisi ollutkaan. Istunut vaan mukavassa asennossa ja jättänyt antamatta minkään itsessäni nousevan tulla esiin. Maastoutunut vaan työpaikan tylsän väriseen kahvihuoneeseen, kaupan joulukarkeloon, ravintolan hämyyn tai ystäväperheen kauniiseen olohuoneeseen ja pitänyt itseni kurissa ja kontrollissa. 

Miten pelottavaa onkaan tulla näkyväksi jos Häpeän pika Express kiilaa aina kaikkien muiden ohi ja soittaa pilliään kuin tuomiopäivän pasuunaa konsanaan. Niin jäävät jalkoihin paikallisjunat Unelmasta Kertomiseen ja Vilpittömyydestä Innostumiseen kuin Erimielisyydestä Lisäkysymyksiinkin. Kuin tekisin jotain väärin aina silloin, kun spontaanisti reagoin, ilmaisen, kiljahdan, kauhistun, itken, nauran tai kommentoin. 

Kahvi on jo ihan jäähtynyttä. Juon sen silti. Ryhdistän aamutakkiani paremmin paikoilleen ja etsin oravaa. Huomaan, että alkaa nousta kiukku. Jo nyt on kumma, että en saa omia juniani järjestykseen! 

Enkö ole jo riittävän paljon oppinut, että häpeä itsestäni on seurausta kasvuni aikana sisäistämistäni, ulkomaailman eri paloista rakentamastani yliminästä, joka vaatii täydellisiä suorituksia riittävyyteni takeeksi. Koska se halveksii olemista ja elää lähinnä tekemisestä. Eikä mistä tahansa tekemisestä, vaan sellaisesta josta ei voi oikein edes antaa negatiivista palautetta. Koska se on niin loppuun asti hiottu, viilattu, pyntätty ja puunattu. Tarkistettu tarkistamasta päästyään, että varmasti kelpaisi. Kenelle? Niin, kenelle? Tai ettei varmasti tuottaisi pettymystä. Kenelle, niin kenelle? 

Voi minua! Niin paljon kuin tarvitsenkin läsnäoloa ja kohtaamista, löydän kuitenkin itseni yhä uudelleen junien viidakosta, jossa ihan päätön kolina on eksyttää minut suorittamaan elämääni sen kaikissa osissa, vieden kaikesta läheisyyden ja nähdyksi tulemisen mahdollisuuksista yhä kauemmas. 

Aamuruuhka on seurausta sisäisestä ristiriidasta oman aidon itseni ja ankaran yliminäni välillä. Minun on siis kasvettava ja yliminäni pienennyttävä. En minä vaadi vaan haaveilen. En minä odota vaan kaipaan. En minä hermostu vaan maltan. En minä suorita vaan nautin tekemisestä. En minä rankaise vaan armahdan. En minä halveksi vaan rohkaisen. En minä jaksa vaan väsyn. En minä pärjää vaan tarvitsen apua. En minä osaa vaan opettelen. En minä tiedä vaan kyselen. 

Miten minä voin kasvaa? Siten, että erotan ankaran yliminän ja aidon itseni toisistaan. Enkä voi erottaa ellen ensin tunne heitä. Enkä voi tuntea, ellen liity ihmisiin niin, että saan totuudellista ja rakkaudellista peilausta. Sellaista peilausta, joka peilaa minua eikä ankaraa yliminääni. Vain rakkaudellinen peili voi peilata minua, sillä se näkee, kuulee ja kohtaa tunteakseen ja tuomitsematta, koska on itsekin saanut tulla rakkaudellisesti peilatuksi ja omaksi itsekseen syntyneeksi. En minä tarvitse ankaraa peiliä, joka asettaa ehtoja kelpaamiselleni ja ohittaa minut, koska ohittaa itsensäkin. Sellainen kasvattaa vain yliminääni entisestään ja lisää pahoinvointiani. Sellainen peili on vääristävä peili. Eikä minun tarvitse uskoa sen syöttämää valheellisuutta siitäkään, että omaan aitoon itseen tutustuminen olisi itsekkyyttä. Voi ei todellakaan ole. Se on rakkauden äärelle tulemista ja siihen on meillä jokaisella oikeus! 

Aamuruuhka alkaa hiipua. Päivä valkenee. Henkilöjuna Päästä Sydämeen lähtee raiteelta yksi. Hyppään kyytiin. Alan kuulla miten sydämeni lyönnit rauhoittuvat ja mieleni hiljenee kun junakaaos alkaa jäsentyä löydettyäni oman paikkani. Tavarajuna Syyllisyydestä Häpeään lähtee aivan eri suuntaan ja vie mennessään jäätävän itsekritiikin sinne missä pippuri kasvaa. Kenen elämää minä elän ellen omaani? Ja keneen minä liityn ellen reagoi, tunne, kerro, ilmennä, haise, maistu, tunnu tai näy? En ainakaan ihmisiin. Ehkä tavarajunan ruostuneisiin kontteihin. Ja se olisi surullista se. Menisin aivan väärään suuntaan kuin siihen mikä on minulle tarkoitettu. Elämä on sentään paljon arvokkaampaa. Niin minun kuin sinun.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvaraukset puh. 050 3486778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.