En ole oikein koskaan ollut mikään leikkitäti. Haluaisin olla, mutten ole.
Lasten touhujen seuraaminen taas on loputtoman kiinnostavaa. Eilen lähipuistoon sattuivat yhtä aikaa eskarilaiset. Hiekkalaatikon reunalla istuessani pääsin seuraamaan lasten keskinäistä touhua ja dynamiikkaa. En ollut heille aikuinen tai auktoriteetti, mutten myöskään yksi vertaisista. Kelluin jossain välimaastossa ja se sopi minulle täydellisesti.
Lapioita oli liian vähän. Lapset lähtivät ratkaisemaan tätä kukin tyylillään. Toinen osasi neuvotella ja vuorotella. Toinen yritti manipuloida, joku oli sitä mieltä, että sen kun ottaa vaan nopeasti niin kukaan muu ei ehdi reagoida ja toiset kyllä jaksavat odottaa vuoroaan. Mulle tuli kiusaus pyytää Helmiä antamaan oma lapionsa toisten käyttöön. Oli jotenkin kiusallista, että minun lapsellani oli oma lapio, jolla tämä tyytyväisenä rakenteli kakkua. Pysähdyin tutkimaan omaa polttavaa tarvettani asettaa toisten lasten tarpeet etusijalle. Kyseessähän en ollut minä vaan minun lapseni. Niinpä jäin istumaan laatikon reunalle, enkä tehnyt mitään.
Yksi rakensi hienon kokonaisuuden hiekkaan ja lähti pelaamaan muiden lasten mukana jalkapalloa. ”Tätä ei saa rikkoa! Katsokaa, ettei kukaan riko tätä.” hän sanoi poistuessaan. Toinen yritti parhaansa mukaan suojella kaverinsa luomusta. ”Hei varokaa tota! Älä astu siihen! Voi ei, nyt se meni vähän rikki.” hän huolehti. Omat hommat jäivät selvästi sivuun. ”Sehän on vaan tyhmää hiekkaa!” puolusti yksi tallattuaan päälle. ”Mun on pakko saada se lapio nyt äkkiä, vai haluatko että se suuttuu mulle kun tulee takas?”
Nyt alkoivat puurot ja vellit mennä jo pahasti sekaisin: Yksi manipuloi hädissään toiselta lapiota, jotta saisi korjattua kolmannen tekemät tuhot, ettei neljäs suutu hänelle asiasta, jota hän ei ole tehnyt.
”Onpa söpö vauva, mikä hänen nimi on?” kysyi yksi tytöistä ja havahdutti minut ajatuksistani. Hän hymyili Helmille leveästi. ”Se on Helmi!” huusi toinen ja syöksyi halaamaan. ”Me tunnetaan hänet!”, tyttö selvensi minulle. Minua hymyilytti. Istuin siinä hämilläni ja nämä esikoulua käyvät pikkuihmiset ottivat tilanteen haltuun.
Kohta joku puhalsi pilliin ja eskarit järjestäytyivät jonoon. Jäin miettimään näitä pieniä ihmisiä, kaikkia näitä rooleja ja sitä dynamiikkaa, josta pääsin juuri kokemaan pienen palan. Kuinka varhaisessa vaiheessa meille kehittyy tietty rooli ja paikka ryhmässä. Kuinka pysyviä nämä ovat? Mitä puolia meistä tulee näkyviin ja vahvistetaan? Mikä taas jää piiloon ehkä itseltämmekin?
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Anna Heikkinen
