Huono ja epäonnistunut vanhempi on käyttämätön rakkauden ja energian potentiaali yhteiskunnassamme.
Lapsi ei voi koskaan ratkaista vanhempiensa ja kodin epämääräistä ja ahdistavaa ilmapiiriä, eikä ratkaista rakkautta, jota vaille hän jää perheessä, jossa hän ei tule nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi lapsena. Silti lapsi tekee kaikkensa ja vielä enemmän rakkauden vajeen täyttymisen edessä. Lapsi joutuu uhraamaan itseään kyvyttömien vanhempiensa vuoksi. Hän jatkaa mysteerin ratkaisemista koko elämänsä, jos hän ei siihen jossain kohtaa elämäänsä havahdu. Jos hän ei herää kuulemaan omaa pahaa oloaan. Lapsi jatkaa saman mysteerin ratkaisemista aikuisena, jos vanhempi ei tee omaa työtään itsensä kanssa ajoissa. Osa vanhemmista herää myöhään, osa aikaisin. Osa herää siinä vaiheessa, kun oma olo on sietämätön tai elämän kriisi pakottaa muutokseen. Osa ei herää koskaan.
Siksi meidän aikuisten ja vanhempien on heräteltävä toisiamme siihen, millaisia vanhempia olemme. On uskallettava olla toisen mielestä hankala, kurja, inhottava, omituinen ja outo, erilainen. On uskallettava puuttua, tehdä interventioita, seistä oman intuition takana, sanottava ääneen se, minkä aistii ja tuntee. On oltava lapsen puolella. On oltava kaikkien lasten puolella, myös muiden kuin omien. On otettava aikuisena riski siitä, että muut yhteisössä tai perheessä ovat eri mieltä. On uskallettava aikuisena kokea hylkääminen, lapsen edun vuoksi. Yksi vastuullinen ja rohkea aikuinen riittää tähän. Yksi aikuinen riittää muutokseen heräämisen mahdollisuuteen. Kaikki ei ole hyvin sillä, että suljemme korvamme ja silmämme, sekä kovetamme itsemme. Ikävän ilmiön poissulkeminen ja kipeän totuuden kieltäminen suojaavat meitä aikuisia kohtaamasta omaa kipuamme mutta vahingoittavat samalla lapsiamme. Loppuviimein satutamme myös itseämme vanhempina, aikuisina.
Ulkoistamme perheidemme kipua yhteiskunnalle, koululle, varhaiskasvatukselle, muille aikuisille. Etsimme syitä kivulle loputtomasti itsemme ulkopuolelta. Toki perheen ulkopuoliset asiat vaikuttavat merkittävästi lastemme hyvinvointiin, joskus jopa niin merkittävästi, että lapsi saa korjaavia kokemuksia ja alkaa itse kyseenalaistamaan perheensä ilmapiiriä. Mutta merkittävin mahdollisuuden potentiaali on perheissä itsessään, vanhemmuudessa, kasvun mahdollisuudessa, ihmisyydessä.
Muutos ei ole helppoa
Muutos. Ei, se ei ole helppoa, eikä kivutonta. Onko meille luvattu elämä, jossa ei ole kipua? Onko helppo ja kivuton elämä aina hyvää? Oman vanhemmuuden kohtaaminen voi olla kokemuksena lähempänä helvetin tulta tai haudan pimeydessä asumista kuin kamalaa. Muutos vaatii vanhemmuuden epäonnistumisen suoraan silmiin katsomista. Totuuden paljastamista. Se vaatii kivun sietämistä ja koko kamaluudessaan sen kokemista. Se vaatii oman syyllisyyden ja kyvyttömyyden kohtaamista. Luopumista sellaisesta, mihin ei voi enää vaikuttaa. Se vaatii vahemmalta suunnatonta rohkeutta, katsoa itseään ja sanoa: ”Minä olen ollut huono vanhempi, en halua jatkaa näin, haluan etsiä tietä muutokseen, parempaan. En halua jatkaa sukupolvien ja omien taakkojen siirtämista omille lapsilleni”. Vanhemman on opeteltava puhumaan, tuntemaan ja luottamaan. On otettava riski haavoittuvana olemisesta, vereslihalle itsensä riisumisesta. Vanhemman on otettava vastuu vanhemmuudestaan. Ei voi nähdä pelkästään hyvää ja syytellä toisia, jos haluaa muutosta. On uskallettava katsoa pahaa, pahuutta itsessä, ihmisessä.
Jotta itseään uskaltaa vanhempana tutkia, tarvitaan ympärille valtava määrä rakkaudellisia ihmisiä, lohduttavaa, turvallista ja lujaa rakkautta. Tämän turvin vanhempi uskaltaa katsoa omaa keskeneräisyyttään. Siitä vanhempi voi rakentaa uudenlaista, kaunista rakkautta itsen ja lapsen välille, sellaista rakkautta, mitä lapsen ei tarvitse ratkaista. Kun vanhempi uskaltaa tuntea oman menneisyyden matkansa, se vapauttaa lapsen rakkaudessa lepäämiseen ja rakkauden vastaanottamiseen. Lapsi voi laskeutua rauhan ja kasvun tilaan, mikä hänelle kuuluu, opetella tuntemaan rakkautta, jota ei ole ehkä koskaan ennen tuntenutkaan. Samalla vanhempi voi tuntea ihmeen mahdollisuuden, sellaisen rakkauden kosketuksen, että hän kokee olevansa riittävä ja tehneensä parhaansa omilla voimavaroillaan. Huono vanhempi onkin riittävä, riittävän hyvä vanhempi rakastamaan lastaan juuri omana itsenään. Vapaus, keveys ja ilo alkavat laskeutua perheeseen. Huonous alkaa muuttua iloksi, yhdessä olemiseksi ja ahdistus vapaudeksi. Epämääräinen, leijuva ja sakea ilma muuttuu sanoiksi ja tunteiksi, raikkaaksi ilmaksi hengittää. Turvattomuus muuttuu vähitellen turvaksi. Siinä rakkaudessa onkin hyvä olla. Se ei revi rintaa lapselta, eikä vanhemmalta. Päinvastoin se laskee lämmön rinnalle ja käden siihen päälle, merkiksi suojasta ja luottamuksesta. Rakkaus sulkee hellästi syliin, läsnäoloon. Rakkaus säteilee koko perheeseen, yhteisöihin ja yhteiskuntaan.
Millainen vanhempi olen?
Kaikki se kipu, mitä vanhempi uskaltaa katsoa ja tuntea, on pois lapsen kivusta, lapsen taakasta ja ahdistuksesta. Vanhemman eheytyminen on lapselle rakkautta lisää, joka sekunti. Se vapauttaa jokaisessa hetkessä lapselle sitä rakkautta ja energiaa, mitä hän eniten tarvitsee kasvuun ja kehitykseen, kasvaakseen omaan potentiaaliinsa. Lapsi ei voi vapauttaa itseään sukujensa taakoista, se on hänelle mahdoton tehtävä, liian suuri. Siihen hän ei kykene. Ei pysty. Tähän pystymättömyyteen lapsen on rakennettava suojakseen strategioita, jotta hän selviytyy rakkaudettomuudesta ja elämästä.
Tämän vuoksi on niin tärkeää alkaa tutkia sitä, millainen minä olen vanhempana? Onko minussa jotain, mitä minä voin vapauttaa? Vanhemman tehtävä on laittaa lapsen tarpeet omien tarpeidensa edelle tarvittaessa, eikä sitä voi tehdä, jos ei ole ensin huolehtinut omista tarpeistaan. Mitä vanhemman tunteet ja tarpeet sitten ovatkaan? Mikä merkitys yhteiskunnan ja yhteisöjen, ystävien tuella on tässä kohtaa? Voimme viedä lapsemme vain sinne, missä olemme itse olleet ja voimme antaa lapsillemme vain sitä, mitä olemme itse saaneet tai itsellemme antaneet. Ajatus siitä, että minä teen toisin kuin omat vanhempani, on mahdotonta toteuttaa ilman syvällistä, todellista itsen tutkimista. Ilman todellista muutosta, kipu vain jatkaa matkaansa sukupolvissa, muuttaen samalla ilmenemismuotoaan. Kipu on taakkana lapsiemme harteilla, nuorten harteilla, aikuisten harteilla, aina elämänkaaren loppuun asti sitoutuneena energiana. Pahoinvoinnin kierteelle ei näin tule loppua. Vanhemmuuden vastuu on suuri ja jokaisella meistä on uniikki menneisyys, mikä vaikuttaa siihen, miten pystymme vastuumme kantamaan. Koskaan ei ole liian myöhäista havahtua muutoksen mahdollisuuteen.
Aina on hyvä hetki aloittaa tutkimusmatka itseen ja siten uudenlaiseen tulevaisuuteen, sekä vapauttaa energiaa, jota me kaikki tarvitsemme. Tarvitsemme rakkauden energiaa kasvaaksemme siihen potentiaaliin, mikä meissä jo on.
Katariina Korjonen, Ihminen tavattavissa – terapeuttiopiskelija
