”Tunnetaitoja ei voi korvata älykkyydellä”, luki yhtenä otsikkona selailemassani kirjassa. Kirja käsitteli vihaa, tai tarkemmin sanottuna aggressiota. Vihasta tulee mieleen vihainen ihminen. Räyhäävä, meuhkaava, uhkaava. Minulle tutumpi puoli vihassa on ollut juuri sen hajottava, tuhoava puoli. En ole tunnistanut tai tuntenut vihan rakentavaa puolta rajojen asettajana, oman tahdon ilmaisussa sekä turvan tuojana.
Kristiina kuvaa kirjassa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan: ”Äitini masentui syntymäni jälkeen. Isäni iloitsi minusta ja hoiti minua, kun olin vauva. Mutta kun aloin löytää omaa tahtoani, he olivat pulassa. Kumpikaan heistä ei kestänyt pettymyksiäni, niin kuin ei varmaan heidänkään pettymyksiään ollut kukaan kuullut. Minusta alettiin kasvattaa älykästä lasta, ettei tyhmyyksiä tai turhuuksia kannata haluta. Opin arvioimaan ennen minkään tarpeen ilmaisua, pystyisivätkö vanhempani siihen vastaamaan. Jos ajattelin, että ei, säästin vanhempani siltä. Jo kaksivuotiaana osasin käydä lelukaupassa koskematta mihinkään ja tahtomatta mitään. Joskus arvioin väärin ja pyysin mahdottomia. Tällöinkin toiveeni toteutettiin, mutta minun annettiin selkeästi ymmärtää, kuinka ylitin rajan. Isäni aggressio näkyi ilmeissä, eleissä ja puhumattomuudessa. Ymmärsin kokea syyllisyyttä tahtomisestani. Koko ala-asteiän kävin joka ilta jossain harrastuksessa. Löysin lukuisia paikkoja, joissa oli tilaa innostukselleni ja monia aikuisia, jotka kestivät elämänhaluni. Koska kasvoin yksin aggressioni kanssa, kasvoin hyvin vaativaksi nuoreksi aikuiseksi. Ainoa johon saatoin purkaa aggressiotani olin minä itse. Vaadin paljon itseltäni, mutta myös muilta. Osa vaativuudestani nousi turvattomuudesta.” (Vihainen nainen, Hyvä, paha aggressio).
Ajattelu ja tunteiden järkeistäminen voi olla pakokeino siinä missä erilaiset huumeet, suorittaminen, työ, toisiin ihmisiin keskittyminen, urheilu, tittelit, valta tai melkein mikä muu tahansa. Pakokeino omasta haavoittuvuudesta, tunteista, tarvitsevuudesta. Omasta rajallisuudesta. Minulle tämän asian oivaltaminen on ollut pitkä tie joka jatkuu edelleen. Palaan yhä uudestaan sen asian äärelle, etten voi järkeillä tunteitani tyhjiksi. Etten voi korvata tunteitani analyyseillä ja tiedolla. Olen kyllä yrittänyt.
Joskus ajattelin
että laskuvarjohyppy
olisi hurjinta mitä keksin
yhtä hurjaa
oli lakata selittämästä
ja alkaa tuntea
kummallisia tunteita
kummallisissa tilanteissa
vääränlaisia tunteita
vääränlaisissa paikoissa
Kun pyyhin kyyneleitä
syystä jota en tiedä itsekään
sanon että halusin tulla
jotta sinä näet
jotta sinä tiedät
ja sinä sanot että hyvä kun tulit
Silloin minä ajattelen
että tämä on minun vapaapudotukseni
arjen ekstreemelajini
tuntea kyselemättä lupaa
anelematta oikeutusta
olla olemassa
Että tämä on nyt sitä
mitä sanotaan rohkeudeksi
ja että minä olen taas
astunut askeleen lähemmäs itseäni
Anna Rissanen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
