Eräs ystäväni ilmaisi taannoin miten hän oli kokenut lohduttavana sen miten olin katkeroitumatta ja vilpittömästi suostunut syöpään ja sen tuomiin haasteisiin elämässäni. Olen hänelle kiitollinen havainnostaan, joka johdatteli minut pysähtymään suostumisen äärellä.
Mitä se minulle oikeastaan tarkoittaa? Koska kirjoittaminen on minulle luontevin tapa jäsentää ja pohtia, koetan sen avulla myös sanoittaa omaa kokemustani sairauden säikäyttämälle elämälle suostumisesta.
Pähkinänkuoressa suostuminen on itselleni merkinnyt ratkaisevaa omavoimaisuuden murenemista ja aiempaa henkilökohtaisempaa kosketusta hengelliseen minääni. Se käsittää psykologisen ja fyysisen minäni, mutta on vielä niitäkin enemmän. Se on tärkeä ulottuvuus siihen kokonaisempaan kuvaan minusta, kuka todella olen ja mitä kaikkea olen. Siinä missä fyysinen minäni sairastui ja psyykkinen yritti sitä sisäistää, käsitellä, hyväksyä ja ymmärtää, tahtoi hengellinen minäni tavoittaa kokemusta ymmärrykseni ylikäyvästä elämän mielekkyydestä, perimmäisestä turvasta, sekä elämän ja kuoleman merkityksestä ylipäätään.
Tunnen vahvasti ja rakastan syvästi. Siitä tunnistan itseni läpi elämäni. Jotain on silti muuttunut syövän myötä: kuolemanpelkoni on loiventunut ja elämänhaluni voimistunut.
Olen kokenut sairauden kurimuksessa olleeni elämän sylissä kenties vahvemmin kuin koskaan aiemmin. Elämän syli on itseäni suurempi, minulle käytännössä rakastavan Jumalan syli. Siinä olen voinut suhteutua niin pieneksi, ettei painoni voi olla koskaan liikaa. Eikä minun tarvitse siinä taistella elämää itselleni, vaan voin antautua ja suostua sille. Suostumistani on edesauttanut läheisteni ja ammattilaisten taholta kokemani lohdutuksen, turvan, tuen, tiedon ja avun mahdollistama kokemus kaiken merkityksellisyydestä silloinkin, kun elämäni hallintayritykset sairauden löydyttyä kirjaimellisesti raukesivat viimeisiäkin rippeitä myöten tyhjiin. Kokemus siitä, että minusta välitetään avuttomanakin, on ollut itselleni pohjana toivon löytämiselle myös epätoivon hetkinä.
Tositilanteessa olikin yllättävän selvää, että on helpompaa suostua tilanteeseen kuin taistella sitä vastaan. En voi vaikuttaa mitenkään siihen millaisia uutisia patologilta tai kuvauksista kulloinkin saan, mutta siihen kyllä miten uutisiin suhtaudun. Ymmärrän, että vastuullani on ylläpitää terveyttä kaikin ennaltaehkäisevin, ihmisen psyko-fyysis-sosiaalis-hengellistä kokonaisuutta huomioivin keinoin, mutta se mitä elimistössäni syövän myötä tapahtuu, ei ole hallinnassani. Eikä minun taistelustani kiinni. Minusta on kiinni vain se miten suostun tai en suostu elämälle, jonka olen saanut.
Ei syöpä minua ensimmäistä kertaa vienyt hengellisten tarpeideni äärelle, mutta se kirkasti, vahvisti ja henkilökohtaisti niitä. Syöpä saatteli minut pohtimaan myös omaa kuolemaani kun aiemmin olin lähinnä keskittynyt muiden kuolemiin. Suuri osa elämääni on mennyt pelätessäni lähimpieni kuolemaa, eikä lienekään sattumaa, että siinä samalla olen unohtanut kohdata omaa suhdettani siihen. Nyt ymmärrän, että enemmän kuin läheisten kuolemia, olen pelännyt niiden nostattamia tunteita itsessäni: kuinka menettämisestä voi selvitä jos ei ole eheyttävää suhdetta suruun? Tämä havahduttaa minut kysymään edelleen: olenko uskaltanut rakastaa täysillä silloin kun menettämisen pelkoni on ollut suurimmillaan? Kuinka paljon olenkaan käyttänyt voimavarojani yritykseen hallita elämää sen sijaan, että olisin vapauttanut niitä suostumalla siihen?
Jouduin sairastuttuani kohtaamaan sisäistä ristiriitaani elämän ja kuoleman edessä: on paljon asioita joihin voin vaikuttaa, mutta kenties vielä enemmän niitä mihin en voi. Hengellinen minäni uskoi, että vakava vastoinkäyminen haastoi ennemminkin juuri suostumaan kuin taistelemaan elämän mysteerin edessä.
Olen aina vierastanut taistelupuheita syövän yhteydessä. Protestoinut sitä miten syöpään menehtyneet leimautuvat silloin kuin automaattisesti häviäjiksi. Oman kriisini kautta löysin suostumisen äärellä kuitenkin myös taistelulle uuden merkityksen. Taistelun elämän puolesta, vaikka lopulta sairauteen kuolisinkin. Oma kuolevaisuus on tätä nykyä värittämässä elämääni, ei viemässä siitä värejä.
En siis koe, että taistelin itseni terveeksi, vaan niin, että sain terveyteni takaisin lahjana. Mutta jos missä taistelin, niin silloin kun rimpuilin pelon syövereistä takaisin elämän puolelle – toisin sanoen suostuin kohtaamaan syövän itsessäni esiin kirvoittamia hankalimpiakin tunteita ja liittymään niidenkin kanssa toisiin. Ja silloin kun antauduin toistamiseen itseäni suuremman edessä: tässä olen, auta minua! Ehkä voidaan sanoa, että taistelin itseni yhä uudelleen takaisin sen äärelle, mikä kuuluu poisottamattomana myös minulle: arvo ja merkityksellisyys, jotka eivät riipu aikaansaannoksistani, elämäntilanteestani tai pystyvyydestäni. Suostuminen merkitsi minulle aktivoitumista suhteessa elämääni ja sen täyteyteen – kaikki muu on sen jälkeen lahjaa.
Niissä todellisuuden ja ahdistavien pelkoskenaarioiden hämärissä välimaastoissa, jossa sain läheisteni, terveydenhuollon lujan ammattitaidon, sekä terapeuttini tuen avulla itsestäni taas kiinni — siirtääkseni lapsille huolen sijaan tietoa ja elääkseni niin tavallista arkea puolisona, vanhempana, ystävänä ja ammattini harjoittajana kuin mahdollista — kykenin suostumaan kokonaisempana itsenäni elämälle sellaisena kuin se elettäväkseni kunakin päivänä avautui. Ja avautuu.
Siinä on turva, kun minua kestetään vaikka mikä olisi. Ja turvasta kumpuaa suostuminen elämälle vaikka mikä olisi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilanen
www.lupaolla.fi
