Rakkaus elää vapaudessa, oli syksyisen aamun ensimmäinen ajatukseni. Mietin myös naapurini kanssa käymääni keskustelua Anne Friedin ajatuksesta, että jokaiseen päivään voi liittyä hyviä, tietoisia tekoja. Tässä haastaakin ehkä juuri se todellisuus ja arki, missä kukin elää. Jään miettimään, miten asennoidun omaan arkeeni ja mikä kaikki voi edistää tai estää hyvien tekojen tietoista tekemistä. Olenko vapaa tahtomaan hyvää?
Hyvän tahtominen on asenne ja tapa olla
Vapauteni esteenä on toisinaan kateutta, katkeruutta, ankaruutta, itsekkyyttä, omahyväisyyttä, jääräpäisyyttä, vaille jäämistä ja uhrautumista oman kohtaloni alle. Miksi minulle käy näin, miksi muilla asiat näyttävät olevan paremmin. Olenko aktiivinen toimija omassa elämässäni vai sen uhri? Tutustuessani synkempiin puoliin itsessäni, tulee lisää tilaa rakkaudelle ja hyvän tahtomiselle. Varjoni ei katoa, enkä muutu sen pyhemmäksi kuin kukaan muukaan. Puolilleni tulee tilaa olla, ja vapauteni olla ja tahtoa kasvaa.
Tahtominen on työtä sen eteen, mihin uskon. Uskon rakkauteen, joten tahdon tehdä työtä sen eteen ja sen hyväksi. Rakkaus muuttuu näin palvelustyöksi. Sen ei tarvitse olla jotain suurta ja ihmeellistä, vaan pienet kaikille tavalliset arkiset asiat riittävät. Toisaalta arjessa ne voivat tuntua isoilta ja saavat aikaan läikähdyksen sydämessä. Kuten uniselle herääjälle valmiiksi ladattu kahvinkeitin kera post it-lapun ”paina vain nappia” tai viesti rakkaalta kesken päivä ”Olet rakas” tai lapsen tekemä matikkatehtävä äidille, jonka sana-arvoituksen ratkaisu on ”raks” (eli rakas).
Miten pienissä asioissa hyvän tahtominen näkyykään?
Mietin, miten hyvän tekemiseen ja tahtomiseen liittyy myös se, miten puhumme toisillemme ja miten kuuntelemme. Sanoilla luomme maailmaa ja rakennamme todellisuutta, jossa elämme. Minkälaisilla sanoilla puhun läheisistäni, perheestäni tai itsestäni. Kuulenko toisen sanoja vai yritänkö lukea jotain rivien välistä ja koetan nähdä hänen sisäänsä, sen sijaan, että kiinnostun kuulemastani ja kysyn lisää?
Kysynkö lisää vai annanko itse merkityksen toisen sanoille, jolloin hän ei saa tehdä sitä itse? Näin olen oman tulkintani varassa ja riski väärinymmärryksille on mahdollinen. Kerronko rehellisesti tunteistani ja ajatuksistani vai puhunko sitä, mitä oletan toisten haluavan kuulla?
Äyskinkö ja puhisenko ympärilleni vihaa, jota en itsessäni tunnista? Miten hyvän tahtominen näkyy tavassani olla vuorovaikutuksessa?
Hyvän tahtominen oman näkemyksen laajentamisena
Tässä vastakkainasetteluiden ajassa tuntuu, että poteroituminen omiin kuoppiin houkuttelee kovasti. Dialogisuuteen liittyy ajatus: ”Pyri kiinnostumaan erityisesti niistä ajatuksista ja kokemuksista, joista et ensi kuulemalta pidä”. Näin voin haastaa omia käsityksiäni ja maailmankuvaani ja kurottaa sen reunojen yli. Tulee mieleen eräs rohkea nainen, joka aloitti tavan #dialoguecoffee. Tavan, joka alkoi sillä, että hän kutsui itsensä kahville hänelle vihapostia lähettäneen luo. Mietin, miten paljon rohkeutta tällainen siltojen rakentaminen vaatiikaan, mutta toisaalta saman pöydän ääreen istuminen vaatii rohkeutta myös ihan kaikilta osapuolilta.
Mitä kaikkea tekisinkään, jos en pelkäisi?
Vastakkainasettelussa me ja muut, on helppo kuvitella, että ”me” olemme kovin samanlaisia ja ymmärrämme toisiamme – muut eivät. Filosofi Mihail Bahtin on esittänyt ajatuksen, ettei kukaan voi lopulta ymmärtää toista. Ihminen on aina mysteeri. Se mikä meille kaikille on yhteistä, on, että olemme kaikki erilaisia. Tommy Hellsten kuvailee rakkautta mysteeriksi, ja että olevaisen ytimessä on rakkaus. Ajattelen, että tuohon omaan rakkaudelliseen ytimeen kiinni pääseminen on jollain tavalla maallinen tehtävämme, ja tuon ytimen kautta elämä muuttuu kärsimyksestä rakkaudelliseksi kärsimykseksi.
Voimme kuunnella korvilla ja sydämellä ja kiinnittyä toisen sanoihin, kuulostella mitä kaikkea minussa herää ja yrittää ymmärtää parhaamme mukaan. Ajattelen, että näin osoitamme kunnioitusta toista kohtaan, toisen ainutlaatuista ykseyttä kohtaan. Olemme kaikki mysteerejä ja saamme sellaisena pysyä. En kävele toisen päältä, en astu toisen päälle tai jos näin sattuu käymään, niin toivon, että hän älähtää, että voin pyytää anteeksi. Armollisuutta – minun ei tarvitse kaikkea ymmärtää tai tietää, saan olla inhimillinen, keskeneräinen ihminen.
Minkälaista maailmaa tahdon rakentaa?
Minkälaisin teoin ja sanoin?
Rakkaudellista, armollista ja hyväntahtoista?
Mitä kaikkea sinun mielestäsi on hyvän tekeminen ja tahtominen?
Anna Lauttajärvi-Pietarinen, Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmasta valmistunut opiskelija
Mahdollisesti kiinnostavia lähteitä lisätutkailuun, joita olen hyödyntänyt tekstissäni:
- Hellsten, Tommy. 2020. Rakkaus. Äänikirjan kustantaja: Readme
- Fried, Anne. 1998. Sanat kuin kosketus: Anne Friedin ajatuksia. Helsinki: WSOY.
- TedTalk. Özlem Cekic. Why I have coffee with people who send me hate mail.
- Bahtin, Mihail. 1991. Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Helsinki: Orient Express.