Lomaan latautuu helposti suuria odotuksia, eikä edes menneiden kuukausien mittaan kertynyt väsymys saisi mielestämme tulla niitä sotkemaan. Loma tuntuu olevan yhtä aikaa ainutkertainen mahdollisuus antaa itselle lupa levätä ja samalla täyttää kaikki vuoden mittaan pantatut ja ladatut odotukset, tarpeet ja tavoitteet. Kuin varsinainen elämä rajautuisi vain muutamaan viikkoon – sitten kun olen lomalla, niin…
Mitä väsyneempiä olemme ja mitä huonommin sen tunnistamme ja myönnämme, todennäköisesti myös sitä impulsiivisempia olemme. Menneiden kuukausien aikana sanomatta jääneistä EI-sanoista kertynyt paine alkaa lomalla ryöpsähdellä ulos tahtomattaankin kovin impulsiivisesti. Kuin loma-aika olisi tiimalasi, jossa aika valuu hallitsemattomasti tyhjiin ja avuttomuus sen äärellä vie kohti paniikkia: minun on elettävä lomani niin, että varmasti jaksan taas sen loputtua palata raskaaseen arkeen.
Impulsiivisuus on tilanteeseen nähden usein ylimitoittunut, kuin hallitsematon, reaktio: väärinpäin telineeseensä ripustettu wc-paperirulla, tiskipöydälle uudelleenkäyttöä varten jätetty juomalasi, liian hitaasti sujuva liikenne tai auringon eteen ilmestynyt pilvi voivat laukaista yhtä hyvin raivokohtauksen, epämääräisen ahdistuksen kuin itkukohtauksenkin. Mitä enemmän sisimpään on patoutunut ilmaisematta jääneitä pettymyksiä, tunteita, tarpeita, toiveita ja unelmia, sitä yllättävämpää voi impulsiivisuus olla. Eikö kukaan tässä maailmassa ymmärrä minua?
Syyllisyyteen taipuvainen jää ehkä toistamaan lomallakin jatkuvaa suorituskeskeisyyttä ja itkemään omaa surkeuttaan toistaessaan väsyneenä omaa yllättävää impulsiivisuuttaan: hänellä tuntuu olevan vain velvollisuuksia, ei oikeuksia. Aggressiivisuudella itsensä ohittamisesta aiheutuneen mielipahan purkava taas vähät välittää muiden tunteista, vaan syöksee ulos kaiken pahan olon ketään säästämättä: hänellä on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia. Joku ehkä kerää sekä syyllisyyden että vihan sisäänsä ja rikkoo kenties tavaroita, joku raivoaa liikenteessä ja joku ehkä piiloutuu “minulle kaikki on ihan sama” -suojaverhon taakse pakoon konflikteja. Sisään kerääntyneellä ja käsittelemättömällä mielipahalla on kuitenkin taipumuksena viimein purkautua, kun kuppi niin sanotusti alkaa läikkyy yli.
Emme välttämättä tiedosta sen enempää väsymystämme kuin impulsiivisuudenkaan olemassaoloa tai ongelmallisuutta, vaan kärsimme epämääräisestä tyytymättömyydestä niin lomasuunnitelmissa kuin ihmissuhteissamme; mikään ei tunnu sujuvan niin, että kokisimme tyydytystä. Näin on, koska todelliset syvät tarpeemme huutavat täyttymättömyyttään (tarve pysähtymiselle, levolle, itsen kuuntelulle, rajojen asettamiselle, läheisyydelle, nähdyksi tulemiselle..) langetessamme toistuvasti täyttämään tarpeitamme väärin keinoin (kontrolloimalla toisten tapaa olla tai tehdä asioita, jatkamalla suoritusten kautta hyväksynnän hakua, pakenemalla pahoinvointiamme jatkuvaan ajankäytön ohjelmoimiseen ..). Lomaan ladatut ja usein tunnistamattomina ääneen sanomatta jääneet tarpeemme jäävät täyttymättä ja tuntuvat sysäävän eteemme umpikujan. Miksi kaikki mitä haluan tuntuu valuvan kuin hiekka käsistäni?
Mitä väsyneempiä olemme, sitä enemmän tarvitsemme rakkautta, joka vasta voi saada meidät havahtumaan todelliseen vointiimme. Niin kauan kuin kykenemme havahtumaan tilanteeseemme ja huolestumaan siitä, on olemassa kaikki mahdollisuudet myös päästä pois umpikujasta. Tällöin tulee kohdattavaksi tärkeä näkökulma siihen, että kenenkään ei tarvitse opetella toisaalta sietämään toisen impulsiivisuutta, eikä toisaalta pelätä olevansa muutokseen kykenemätön ja ikuisesti ”heikko” impulsiivinen luonne, jota kukaan ei ymmärrä. Jos voimme olla rehellisiä itsellemme ja toisillemme, voimme sietämisen sijaan avautua muutokselle. Paradoksaalisesti siis suojelemalla pahoinvoivaa sallimalla impulsiivisen käytöksen ylläpidämme ja jopa lisäämme pahoinvointia. Totuus (olen toiminut väärin) on välttämätön nähdäksemme virheet, mutta päästäksemme niistä eteenpäin tarvitsemme totuuden rinnalle myös rakkauden (voin saada armahduksen) – tällöin meillä on aina mahdollisuus myös uuteen alkuun.
Väsymyskin voi siis tarjota meille ikkunan muutokseen ja sille suostuminen oven levollisuuteen. Siihen tarvitsemme ajan lisäksi (muutos on prosessi, ei projekti) tärkeitä ihmissuhteita, joissa voimme oppia ja käyttää vastuunottoa omasta itsestä, rakkaudellista peilaamista, empatiaa, sekä anteeksipyytämisen ja -antamisen tahtoa. Kaikki nämä ovat käytössä jokaiselle, joka havahtuu muutostarpeeseen (voin huonosti) ja löytää itsestään tahdon toteuttaa muutos (tahdon voida paremmin). Liian usein vaikenemme ja suljemme siten itseltämme oven, jonka takana avautuisi ympärivuotisesti tavoitettavissa oleva kukkaniitty ja hattarapilvet tai se mitä kenellekin tarkoittaa levollisuus ja omannäköinen elämä.
Vastuun ottaminen itsestään on sitä, että suostuu asettamaan omat tunteensa ja tarpeensa yhtä tärkeiksi toisten tunteiden ja tarpeiden kanssa. Tällöin avautuu myös silta yli ihmissuhteisiimme syntyneen kuilun: voimme kuulla toistemme tarpeita kun omamme eivät olekaan enää oman tai toisen mitätöinnin taholta uhattuina. Siinä lepää myös ihmissuhteissa tärkeiden empatiataitojen perustus – mitä paremmin ymmärrän itseäni sitä paremmin voin ymmärtää toista. Silloin minä en toisaalta kannata omaa huonovointisuuttani muilla projisoimalla sitä tunnistamattomana toisiin, enkä toisaalta suostu ottamaan kantaakseni toisen huonovointisuutta esimerkiksi siitä syyllistymällä ja suostumalla jatkuvaan varpaillaan oloon.
Voisiko lomalla läheisten kanssa vietetty aika ollakin yhä enemmän toinen toistemme todellista kohtaamista? Rakkaudellisen peilauksen motivaationa on aina yhteinen hyvä: yhteyden palauttaminen tai korjaaminen sellaiseksi, jossa minä olen arvokas kuten sinäkin. Se on sitä, että halutaan kuulla ja ymmärtää toinen toistaan hyökkäämisen ja puolustamisen sijaan ja ilmaistaan rehellisesti mitä toisen toiminta itsessä herättää. Peilataan takaisin sitä syvää ja arvokasta inhimillisyyttä (tunteita ja tarpeita), joka on meidän jokaisen kohdalla myös rakastettavinta osaa meissä: se on sitä mitä me todellisuudessa olemme. Joskus väärinpäin asetetun WC-paperirullan synnyttämän raivokohtauksen tai jatkuvan siivousvimman taakse voikin olla toisen ärsyttävyyden lisäksi tai sijaan kytkeytyneenä sellaista syvää inhimillistä kärsimystä, joka sanoitetuksi ja syliin päästessään avaakin uudenlaista yhteyttä ja rakkautta ihmisten välille, kun empatia pääsee yhteydessä elettäväksi: minäkin olen ollut väsynyt ja käyttäytynyt erityisesti silloin vastuuttomasti, joten voin nähdä sinun toimintasi taakse paremmin.
Rakkaudellisessa peilauksessa emme ota kantaaksemme toisen omasta varjostaan (itselleen tunnistamattomaksi jäänyt osa itseä) päällemme langettamia tunteita, vaan peilaamme ne rakkaudella takaisin:” kuulehan, minusta tuntuu nyt siltä, että olet kohtuuton. Jos wc-paperi on mielestäsi väärinpäin, voit kääntää sen niin kuin haluat sen olevan. Jos haluat keskustella kanssani siitä tai jostain muusta, niin se kyllä sopii, mutta tällaista huutoa en suostu ottamaan vastaan.” Tai “Olen huolissani väsymyksestäsi. Olen huomannut, että nukut levottomasti ja käyttäydyt impulsiivisesti väsyneenä. Se hämmentää ja pelottaa minua. Mitähän sinä tarvitsisit juuri nyt?” Vähitellen rakkaudellisen peilauksen myötä voimme alkaa katsoa myös itse itseämme armollisemmin: voisimmeko ehkä tänään syödä toisten äitien laittamaa ruokaa? Voisinko jättää tiskaamisen myöhemmäksi? Voisinko ajella juuri nyt muun liikenteen seassa joustavammin? Kimmeltäisikö vesi laiturinnokassa kutsuvasti minullekin? Tai voisinko kenties sanoa suoraan tapaamista penäävälle ystävälle, että olen hyvin väsynyt ja tarvitsen lepoa, enkä siksi halua nyt sitoa itseäni mihinkään aikatauluihin? Riittäisikö rakkaus siihen vai pakottaako pettymyksen tuottamisen tai kenties hylätyksitulemisen pelko minut kieltämään jälleen itseni ja kasvattamaan impulsiivisuuden arvaamatonta säiliötä?
Mitä enemmän meillä on tervettä itsetuntemusta ja omanarvontuntoa, sitä enemmän ihmissuhteissamme on rakkautta ja sitä enemmän umpikujissa on ikkunoita. Ja mitä enemmän rakkauden rinnalla on totuutta, sitä enemmän umpikujissa on myös ulospääsyjä. Sillä yhdessä rakkauden ja totuuden myötä, rakastavan peilauksen avulla, voimme alkaa nujertamaan sitä suurta energiasyöppöä, rakkaudettomuutta, joka asuu sisimmässämme vaatien meiltä kaikkea muuta kuin sitä mitä todella olemme, tahdomme ja tarvitsemme.
Toivottavasti jokaisen lomalla jää aikaa pysähtymiselle ja kiireettömyydelle, jotta voimme nähdä ja erottaa, vaikka vain ohikiitäviäkin, rakkaudellisia peilejä, jotka saavat meidät havahtumaan omaan hyvin- tai pahoinvointiimme. Ehkä peili on hän joka avaa oven, hän joka nostaa painavan laukkuni, hän joka tervehtii ystävällisesti, hän joka halaa lujasti tai hän joka sanoo: lepää sinä nyt, minä hoidan tämän kauppareissun ja ruuan laiton. Tai ehkä se on kirja tai kolumni, joka tuntuu puhuvan suoraan itselle. Yhtä kaikki, rakkaudellinen peili on hän, joka rakastaa itseään niin, että pystyy rakastamaan myös sinua. Ehkä silloin voimme löytää jotain sellaista, joka keventää arkeamme lomalla ja vielä sen päätyttyäkin. Mitä sinä tarvitset juuri nyt? Entä minä?
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvaraukset puh. 050 3486778
