Kärsimyksen ongelma on suuri eikä meidän ole esiripun tällä puolen mahdollista löytää siihen lopullista ymmärrystä. Mutta sen voimme inhimillisen kokemuksen perusteella sanoa, että kärsimys ei tule tuhoamaan, särkemään eikä kiusaamaan. Se tulee opettamaan. Vastoinkäymiset, vaikeudet ja kipu opettavat enemmän kuin menestys ja pinnallinen onni.
Mutta me emme kuitenkaan opi niistä mitään ellemme nöyrry, taivu ja suostu kasvamaan. Ihminen, joka ei hyväksy olosuhteita, joiden avulla elämä pyrkii hänet tavoittamaan, ei nöyrry vaan kokee tulleensa nöyryytetyksi. Hän ei hyväksy olosuhteita, jotka hänellä on, vaan hän vaatii jotain muuta. Niinpä hän katkeroituu ja syyttää ympäristöään ja olosuhteitaan siitä, että elämä kohtelee kaltoin. Näin tehdessään hän kuitenkin kutsuu luokseen lisää vaikeuksia, jotta hän lopulta nöyrtyisi ja alkaisi oppia. Elämä on tosissaan ja etsii rajujakin keinoja saadakseen ihmisen hiljaisen hyväksynnän ja oppimisen tilaan. Joskus tuntuu, että elämä keksii täsmävaikeuksia, sellaisia, jotka osuvat sinne, missä tekee kaikkein kipeintä.
Onko lopulta niin, että kärsimyksellä on rakkaudellinen intentio? Voisiko jopa olla niin, että kärsimyksemme on meille rakkaudella räätälöity? Kun ihminen kohtaa kärsimyksen, hänen suurin kipunsa kenties syntyy siitä, että hän ajattelee tulleensa hylätyksi. Kun hän ajattelee tulleensa hylätyksi, hän ajautuu rakkauden ulkopuolelle ja juuri tämä tuottaa suurimman kivun. Keskellä kärsimystä voi ymmärtää, ettei ole hylätty, vaan että juuri tämän kivun kautta rakkaus opettaa jotain. On eri asia kärsiä rakkaudellisessa maailmankaikkeudessa kuin rakkaudettomassa. Kärsimys ikään kuin pehmenee, kun se on rakkauden ympäröimä.
Rakkaus on ihmisen suurin tarve, siksi rakkaudettomuus synnyttää kokemuksen hylkäämisestä ja luo ulkopuolisuuden ja yhteydettömyyden kokemuksen. Rakkaudettomuus suistaa häpeään ja juuri tässä on kärsimyksen suurin tuska. Mutta silloin tuskaa ei ole niinkään luonut itse tapahtuma, vaan meidän tulkintamme siitä.
Me emme kenties heti, ollessamme keskellä kärsimystä, kykene löytämään sitä iloa, joka sen takaa alkaa hahmottua. Mutta kun aikaa on kulunut, alamme ymmärtää miksi tarvitsimme juuri tuon kokemuksen. Suurinta iloa kokevat ihmiset, joita kärsimys on murentanut, sillä heissä on syntynyt uusi tietoisuus. Se on antanut kyvyn kokea elämä syvemmin ja korkeammin. Kärsimys siis synnyttää sekä iloa että kiitollisuutta, koska juuri ne ovat tämän uuden tietoisuuden keskeisiä tuntomerkkejä. Oleellista ei siis ole se, mitä meille tapahtuu vaan se, miten me suhtaudumme siihen mitä meille tapahtuu. Onni ei löydy oikeiden olosuhteiden löytämisestä, sillä ne ovat jo oikeat.
Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten
