Isänpäivänä juhlitaan isiä ja isyyttä – muistellaan ja kunnioitetaan, mutta myös torjutaan ja unohdetaan. Isä kun ei aina tarkoita käytännössä sitä mitä isiltä tutkimusten mukaan erityisesti odotetaan – turvaa ja johdonmukaista luotettavuutta.
Millainen on riittävän hyvä isä?
Riittävää isyyttä tukee normaali ihmisyys ja inhimillisyys ilman supervoimia tai sankaritekoja. Riittävän hyvän isyyden ytimestä löytyy kyky tunnistaa ja tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan, keskeneräisyyttään ja inhimillisyyttään. Mannerheimin lastensuojeluliitto muistuttaa sivuillaan armollisesti riittävästä vanhemmuudesta: “Vanhemman ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, vaan lapsen kehitykselle on eduksi, jos vanhempi tekee välillä virheitä ja on valmis korjaamaan niitä.”
Miehen ja isyyden mitta on saattanut kulttuurissamme kuin huomaamatta karata sotien jälkeen aika korkealle: miehisen miehen on ikäänkuin kestettävä mitä vaan. Ristiriita voi olla todellista sukupolvien ketjussa tunnustetun miehisyyden ja tämän päivän isyystutkimuksen valottaman, pehmeitä arvoja omaavan miehisyyden merkityksen, välillä. Todellisuudessa lämpimiä ja turvallisia isiä, aivan kuten etäisiä ja julmiakin isiä on aina ollut, on ja tulee olemaan. Onkin tärkeää isien henkilökohtaisten ominaisuuksien ja haavojen lisäksi tarkastella myös omien yhteisöjen ja yhteiskunnan luomia odotuksia, paineita ja mielikuvia suhteessa miehisyyteen ja isyyteen, jotta riittävän hyvää isyyttä voisi olla yhä enemmän.
Isyyden kohde on aina lapsi, jonka yksi perusoikeus on tulla paitsi äitinsä, myös isänsä taholta hyväksytysti nähdyksi ja vastaanotetuksi. Tämä elää isän kaipuuna niin kauan kunnes riittävää isyyttä vaille jäänyt lapsi tulee vastuullisen aikuisen taholta kohdatuksi. Jokainen isä on itsekin ollut joskus lapsi – siksi oman historian tutkimisella voi olla käänteentekevä vaikutus paitsi itseen, myös tuleviin sukupolviin – erityisesti silloin, kun suhde omaan isyyteen ja lapsiin on tavalla tai toisella ongelmallinen.
Tämän päivän ja tulevaisuuden isyyden suojaamisen kannalta olisikin suotavaa, että isiensä (ja äitiensä) haavoittamat pääsisivät sovintoon vähintään vaillejäämisestään syntyneen kivun kanssa. Käsittelemätön kipu kun kulkeutuu hoitamattomana salakavalasti sukupolvelta toiselle: vaikka miten päätämme toimia toisin omia lapsiamme kohtaan, joudumme todistamaan toimissamme aika ajoin aiemmilta sukupolvilta oppimiamme haitallisiakin toimintamalleja.
Isyyden kaipuu ja huonommuuden tunne käyvät käsi kädessä
Isyystutkija Jouko Huttunen tuo esiin isyyteensä sijoittaneiden miesten taholla havaittuja myönteisiä vaikutuksia niin miehille itselleen, heidän puolisoilleen kuin lapsilleenkin. Isyyteensä satsanneiden miesten on todettu olevan enemmän tasapainossa suhteessa psyykkiseen ja fyysiseen terveyteensä, sosiaalisuuteensa ja ihmissuhteisiinsa, perhe- ja sukukeskeisyyteensä sekä työelämäsuhteisiinsa. Tällaisten miesten puolisot kokevat harvemmin synnytyksen jälkeistä masennusta, toipuvat siitä nopeammin, suhtautuvat itseensä positiivisemmin ja lapsiinsa sensitiivisemmin. Läheisen ja lämpimän isän olemassaolo lapsen elämässä parantaa lapsen stressinsietokykyä, empatiakykyä sekä itsetuntoa. Läheisen isäsuhteen nähdään korreloivan myöhemmin myös lasten ehjään työuraan, hyvään parisuhteeseen ja vanhemmuuteen.
Psykoterapeutti Saara Kinnunen avaa kirjassaan “Isän kaipuu” erilaisia isäsuhteen haavoja, jotka liittyvät isyyden puutteeseen ja näkyvät mahdollisesti myös omassa isyydessä. Isä on voinut esimerkiksi kuolla lapsen ollessa vielä lapsi, tai isä on saattanut olla ei-hyväksyvä, kohtuuttoman ankara tai liian omistautunut omille asioillensa. Tällöin lapsi on jäänyt vaille isän tärkeää tukea ja turvaa ja jäänyt kaipaamaan niitä, kaipaamaan isää. Turvallisen, eli johdonmukaisen ja luotettavan isän puute vaikuttaa lapsen muodostuvaan minäkuvaan sitä vaurioittaen ja voi näyttäytyä esimerkiksi jatkuvana huonommuuden tunteena vielä aikuisuudessakin. Omaa huonommuudentunnettaan kantava mies voi joko yli- tai alikompensoida lapsensa omanarvontuntoa.
Isän taholta koettu kaltoinkohtelu suhteessa äitiin tai itseen voi kehittää lapsen mielessä “tiedostamattomia päätöksiä”, jotka ohjaavat häntä vielä aikuisenakin; esimerkiksi “Miehet ovat sikoja, joihin ei voi koskaan luottaa”. Tärkeät yhteyden ja itsen arvokkaaksi kokemisen tarpeet saattavat jäädä poissaolevan tai kaltoinkohtelevan isän lapsilla tyydyttymättä vielä aikuisenakin niin kauan kuin lapsena tehdyt päätökset pysyvät tiedostamattomina ja kipu niiden takana hoitamattomana – kyky luottaa ja liittyä turvallisesti toisiin kun on tällöin puutteellinen.
Isyyden merkitys liittyy lapsen sukupuolesta riippumatta erityisesti itseluottamukseen, mutta myös eroja isyyden vaikutuksesta tyttäriin ja poikiin voidaan psykologisesta kirjallisuudesta kuitenkin löytää.
Tyttärelle isä on erityisesti peili omiin naiseuden ja viehättävyyden kokemuksiinsa. Hän ikäänkuin etsii isänsä peilistä vakuuttuneisuutta omasta rakastettavuudestaan ja ihailtavuudestaan omana itsenään. Jos isän peili on puutteellinen tai vääristävä, voi tytär alkaa kokea alemmuuden tunnetta. Silloin kenenkään muunkaan taholta saatu myönteinen palaute ei tunnu hänestä uskottavalta. Toisinaan tytär voi alkaa testata omaa kelpaavuuttaan varhaisilla ja vaihtuvilla seksikokemuksilla. Valitettavasti se mitä tytär kaipaa isältään, ei täyty tai tavoita sisintä muilta saatuna, vaan irrallisuuden tunteet ja itseluottamuksen vaje ylläpitävät yhtäaikaa vääristynyttä minäkuvaa ja janoa kelpaavuuden kokemuksille.
Pojalle isältä saadulla huomiolla näyttää olevan erityisen vahva vaikutus omanarvontunnon kehittymiseen. Poika samaistuu isäänsä ja sisäistää hänen kauttaan oleellisella tavalla myös käsityksen itsestään miehenä. Isän arvostusta vaille jäänyt poika voi jo lapsena tehdä tiedostamattoman päätöksen, jonka mukaan hän uhoo vielä kerran näyttävänsä (isälle) olevansa sittenkin riittävä. Tällaisesta pojasta tulee suorittaja, jota kuitenkaan mitkään suoritukset eivät tyydytä niin kauan kuin sisäinen vaille jääminen suhteessa omaan isään on tunnistamatta. Syvä ristiriita on tällöin myös siinä, että yhteiskuntamme arvostaa suorittamista samalla kun mahdollinen suorittamisen generaattori piilee yksilöllä (loputtomassa) isälle kelpaamisen tavoittelussa – se uuvuttaa ja vaikeuttaa itsemyötätunnon löytämistä, jonka avulla jatkuvaa suorittamista voisi alkaa kyseenalaistaa.
Omaa vanhemmuuttaan voi vahvistaa hoitamalla omia haavojaan
Lapselle oma kasvuympäristö on aina luonnollinen – vanhempien vastuulla on pitää huolta siitä, että luonnollinen on normaalia eikä epänormaalia. Normaalia on tehdä virheitä ja epäonnistua, mutta olla kuitenkin kykenevä myöntämään se ja tekemään myös korjausliikkeitä. Epänormaalia on kieltäytyä kantamasta aikuisen vastuusta antaen lapsen kärsiä ja oppia pitämään sitä luonnollisena.
Päästessämme enemmän sinuiksi itsemme ja historiamme kanssa, suhteemme toisiin voivat rakentua luottamuksellisemmiksi, kunnioittavammiksi ja armahtavammiksi – kun näemme itsemme, näemme paremmin myös toinen toisemme niin isinä, äiteinä, puolisoina, ystävinä, tyttärinä, poikina – ihmisinä ylipäätään. Aina keskeneräisinä ja samalla riittävinä. Arvostaen ja itsekin arvostusta nauttien. Silloin miehisyyden, isyyden kuin minkään muunkaan roolin mittaa ei tarvitse etsiä itsen ulkopuolelta, vaan sille voi antautua oman persoonansa vahvuuksia käyttäen ja haasteita kehittäen.
Hyvää tulevaa isänpäivää kaikille isille – teitä todellakin tarvitaan!
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
Lukuvinkkejä:
Hellsten Tommy: Virtahepo olohuoneessa
Huttunuen Jouko: Isänä olemisen uudet suunnat
Hämäläinen Pekka: Isä ja minä
Nadine Burke Harris: Syvälle ulottuvat juuret
Kinnunen Saara: Isän kaipuu
