Isän tärkein tehtävä on antaa turva. Olla rajat hyökkäykselle ja väärälle käytökselle. Suojella. Olla luja ja järkkymätön. Puolustaa.
Mitä on tapahtunut tälle miehiselle voimalle, joka mahdollistaa turvan luomisen? Missä on miehet, jotka puolustaa? Laittaa lopun vääryydelle? Älähtää silloin, kun on tarvis?
Isähaava virtaa kaikissa sodan jälkeläisissä. Se on haava, joka tulisi rakkaudella hoitaa, mutta on pelolla vaiennettu. Se on tukahdutettu. Se on alas painettu ja kaltoin kohdeltu. Väkivallalla ja vihalla haavoitettu. Se on sodilla ja pahuudella pieksetty, ilman rakkautta.
Sukujen mieslinjassa näkyy yhä tänäkin päivänä tuo haava, joka vuotaa.
Pelko valuu auki olevasta haavasta, eikä siihen uskalleta katsoa. Se on täynnä vihaa ja väkivaltaa. Se kirkuu kipua ja alitajuista halua kostaa. Kipu on käynyt sietämättömäksi, joten siihen on pitänyt tottua. Turtua.
Ajan kanssa se on muuttunut tunnottomaksi, mutta sen olemassa olo ei ole poistunut.
Se on muuttanut muotoaan ja tehnyt muurin. Niin vahvan, joka eristää. Muurin, joka tekee erilliseksi rakkaudesta, muodostaen oman yksiön. Yksiön, jonka ovet menee säppiin, kun pelko kohoaa ylle. Yksiössä ollaan yksin. On kehitetty omat suojamekanismit, jotta ei tarvitse kohdata. Ei luoteta toisiin, ei tulla yhteyteen. Ollaan suljetun oven takana.
Miten tämä vaikuttaa perheisiin?
On lajille luonnollista, että nainen on heikompi ja hauraampi. Herkempi ja tunteellisempi. Lempeämpi ja hoivaavampi. Jos nainen kokee olonsa turvalliseksi, hänen rakkautensa lämmittää ympärillä olevat. Jos ja kun turva puuttuu, on itse suojeltava itseään, tultava vahvaksi, kasvatettava pallit. Oltava sekä mies, että nainen. Suojella, turvata, taistella, kokata ja luututa, puolustaa.
On pärjättävä yksin, ilman tukea.
Viha ja pahuus on vienyt miehet, joko sotiin tai kammareihin, yksiöihin tai kenet minnekin. Liian monen se on vienyt taistelukentille, jättäen jäljelle elottoman ruumiin ja isän ikävän. Suuren kaipuun koko sukulinjaan, joka suruna jatkaa matkaansa. Muiston turvasta ja rakkaudesta, joka vietiin pois.
Eilen illalla koin sellaista turvan tunnetta, jota en ollut kokenut koskaan ennen. Myöhemmin nukkumaan mennessä näin näyn Daavidin tähdestä. Sen enempää siihen syventymättä, minulle se symboloi toivoa ja sinnikkyyttä. Loi uskoa jatkaa toivomista.
Kiitos miehet, jotka hoidatte itseänne.
Kiitos siitä, että erotatte valheen totuudesta. Kiitos että olette rohkeita, vaikka pelottaa. Kiitos että paljastatte oman herkkyytenne ja häpeänne, jotta voimme rakastaa teitä sen kanssa. On siis toivoa. On miehiä, jotka puolustaa ja tulee tueksi. On jotain autenttista ja alkuperäistä, jota nainen haluaa. On tervettä vihaa, joka ei satuta eikä alista, vaan tulee asettamaan rajat vääryydelle.
Tätä on terve maskuliini.
Ole sellainen mies kuin olet, mutta ota viha käyttöösi. Ota se voimaksi puolustamaan ja turvaamaan. Älä käytä sitä väärin, vallanhimoisena ja alistavana, väkivaltaisena tai hyökkäävän, älä lisää häpeää. Älä jatka häpäisyn kulttuuria.
Ennen pahuutta ja vihaa, ennen sotia, isissämme on ollut tahtoa puolustaa ja suojella, tukea ja auttaa heikompia. On ollut eheys, kaunis yhteensopivuus naisen ja miehen välillä, joka sopii yhteen täydellisesti. On ollut nainen ja on ollut mies.
Nyt on naiset palleineen ja miehet ilman palleja.
Olisiko sopivaa, jos palauttaisimme jotain teille kuuluvaa? On epämukavaa olla miehinen, kun on naiseksi syntynyt. Palautusprosessissa on tietysti vaarana että vereslihalla oleva isähaava tulee hipaistuksi ja se sattuu. Kivun kammio on yliläikkyvä, joten on riski, että se alkaa taas tuntumaan. Sotien turruttamat tunteet alkavat valua ulos suruina ja pelkoina ja se sattuu.
Mutta aina kun sattuu, me silitämme ja hoivaamme. Rakastamme ehdoitta.
Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusopiskelija Kirsikka Kinnunen
