Täydellistä vanhemmuutta ei ole olemassa, ja siksi meillä kaikilla on omat haasteemme – toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Nämä haasteet voivat ilmetä monin eri tavoin: vaikeuksina parisuhteessa tai työyhteisössä, selittämättömänä tyytymättömyytenä, elämänilon katoamisena tai vaikeutena löytää suuntaa elämälle – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Vastuulliseen aikuisuuteen kuuluukin kyky tarkastella itseään ja kehittää itsetuntemustaan.
Itsetuntemuksen matkaa voi kulkea monin eri tavoin, mutta uskon, ettei pelkkä yksin tehty työ, kuten kirjojen tai artikkeleiden lukeminen, riitä syvempään muutokseen. Tarvitsemme rinnalle toisen ihmisen tai ihmisiä, jotka voivat peilata meitä, tarjota turvaa ja auttaa näkemään itsemme uudella rakastavammalla tavalla. Se, mikä on mennyt rikki suhteessa, voi myös korjaantua suhteessa. Terapiassa tätä kutsutaan korjaaviksi kokemuksiksi.
Itse valitsin tuekseni kasvuohjelman ja myöhemmin koulutuksen terapeutiksi. Yhtä hyvin yksilö- tai ryhmäterapia voivat olla toimivia vaihtoehtoja – tärkeintä on, että lähtee liikkeelle.
Moni miettii varmasti, mitä hyötyä itsetuntemustyöstä oikeastaan on. Miksi lähteä terapiaan tai kasvuohjelmaan? Miksi valita matka, joka voi olla paikoin kivikkoinen – ja josta tiedetään varmasti vain se, että se maksaa? Vastaus on yksinkertainen: koska se tuo muutosta. Ulkoiset asiat, kuten matka Balille tai uusi auto, voivat tuoda hetkellistä mielihyvää, mutta ne eivät muuta elämää sisältäpäin. Itsetuntemusmatka sen sijaan voi muuttaa koko kokemuksen itsestä, toisista ja elämästä. Se on sijoitus, joka kantaa pitkälle.
Kasvuohjelma tai terapia ei muuta elämää yhdessä yössä, mutta ajan kanssa se voi rakentaa perustan, jonka päälle voi kasvaa turvallisemmin, viisaammin ja aidommin omana itsenään. Omalla kohdallani matka koulutuksen parissa on ollut mullistava – monella tasolla.
Väitän että ylikiltteys ja vaikeus sanoa ei ovat edelleen suuria stressin ja uupumuksen lähteitä työpaikoilla. Omat rajani ovat selkeytyneet ja se näkyy sekä työ- että yksityiselämässä. En enää lähde mukaan jokaisen ”Sänta-Santerin”, ”Kapteeni Kiireen” tai ”Hösis-Heikin” projekteihin, enkä suostu kuormittaviin asetelmiin pelkästä miellyttämisenhalusta tai jos joku sanoo että on pakko. Uskallan olla asioista perustellusti eri mieltä. Sitähän psykologinen turvallisuus tarkoittaa että asioista puhutaan – muuten kehitystä ei synny. En enää tee työtä pelosta (esim potkujen tai hankalaksi leimautumisen pelko) tai pakosta käsin, vaan vapaudesta ja ilosta, ja tiedän, että elämä kantaa. Entinen Näkymätön Ninni on alkanut väistyä niin kykenen ottamaan tilaa, sanomaan ja kertomaan tarpeistani – oma ääni on löytynyt.
Mieleni rauhoittuminen näkyy myös kehossa: uni on parantunut ja sykevälivaihtelu, stressinsäätelyn mittari, on noussut. Elän nykyään enemmän omannäköistäni elämää, ja uskallan seurata haaveita, jotka liittyvät merkityksellisyyteen.
Yksi iso muutos on ollut yksinäisyyden väistyminen. En enää etsi täyttymystä ulkoa, sillä olen oppinut olemaan itselleni se rakastava ja kannatteleva aikuinen, jota kaipasin. Tämä on mahdollistanut myös terveempien ihmissuhteiden rakentamisen.
Olen oppinut katsomaan itseäni myötätunnolla. Sisäinen vaativa kriitikko ei enää johda elämääni, vaan lempeämpi ja myötätuntoinen ääni, joka ymmärtää, tukee ja sallii keskeneräisyyden. Tähän on liittynyt myös tärkeä prosessi äitisuhteen äärellä – olen tehnyt sovinnon, nähnyt varjot mutta myös valon, tehnyt osapersoonien integrointia ja löytänyt tilaa kiitollisuudelle.
Itsetuntemusprosessi on avannut silmäni myös elämän kauneudelle. Se on tuonut kiitollisuutta, luovuutta ja iloa arkeen. Innostun pienistä asioista, jopa terveellisen ruoanlaitosta, missä ennen näin vain suorittamista.
Sisäinen työ on tuonut syvyyttä ja kykyä reflektoida itseäni: osaan erottaa, mikä on minun osuuteni vaikeissa tilanteissa, ja mitä voin itse muuttaa. Tunteet eivät enää kaappaa mukaansa, sillä sisälleni on muodostunut ydinminä – tasapainoinen johtaja, joka ohjaa tunteiden ja ajatusten orkesteria. Itsereflektoinnista on hyötyä niin työpaikoilla kun kaikissa suhteissa.
Lopulta ehkä tärkeintä on tämä: olen oppinut pyytämään apua. En enää usko, että minun täytyy pärjätä yksin. Itsetuntemusprosessi ei ole tehnyt minusta toista ihmistä – se on tehnyt minusta enemmän itseni. En ole valmis. Matka jatkuu, mutta taakka on kevyempi.
Virpi Gustaffson, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
