Päivä, jona kuulemme tarinaa rakkauden synnystä, ja siihen heijastan omaa tilannettamme. Mikä osa tarinasta juuri tänä jouluna koskettaa minua?
Marian ja Joosefin vaivalloinen matka kohti Betlehemiä. Maria, viimeisillään raskaana, keikkuvassa, tärisevässä aasikuljetuksessa, uupuneena, ehkä turvattomana, suojaa tarvitsevana, etsimässä yösijaa.
Synnyttämässä tallissa.
Ja Jeesus, joka syntyi, Jumalan rakkauden seurauksena. Rakkauden tuleminen lihaksi ihmisten keskelle. Onko Joulu siksi niin vaativa juhla, kun tarina, jota meillä luetaan, on sisällöltään niin suuri, että elämän haasteet siihen heijastettuna, saavat tarinan tuntumaan epärealistiselta sadulta?
Kuinka voidaan juhlia rakkauden syntymistä, kun oma perhe on rikki?
Mistä löytää voimia anteeksipyyntöön ja -antoon, jotta jouluna voisi iloita yhdessä? Miten voisi käydä niin paljon läpi niin lyhyessä ajassa, korjatakseen syviä haavoja, vaillejäämisisä, loukkauksia, lähtöjä ja paluita?
Katson juuri pystyttämäämme joulukuusta.
Lapset ovat sen innoissaan koristelleet, jouluvalot on aseteltu kohdilleen ja sytytetty. Ihana, tunnelmallinen valo. Olemme yhdessä, osa perheestäni. Olen täynnä kiitollisuutta ja samalla tiedän, että pinnan alla lepää epätietoisuus tulevaisuudesta: menneillään oleva eroprosessi. Meidän molempien vanhempien omat taistelut, eriytyvät polut. Olemme minun luona, olen kutsunut heidät tänne, vaikka on isä-viikko.
Lasten suuri toive: voisimmeko kaikki olla yhdessä tänä jouluna?
Omasta mielestä nouseva suuri toive: voi, kunpa voisimme. Olen ollut niin kauan pakomatkalla, kuin muistan. Paennut hirviöitä, joita tuntuu sikiävän kuin sieniä sateella. Joka kulman takana on joku, joka haluaa minulle pahaa, joka toivoo, että poistun, joka huutaa minulle: lähde pois, äläkä koskaan palaa!
Olen pyristellyt irti siitä, vakuutellut itselleni, että kaikki on hyvin, eikä mikään uhkaa. Olen turvassa. Mutta en ole onnistunut vakuuttumaan, en ole onnistunut taistelussa voittajana selviytymään.
Miekkani on ollut vääränlainen, tylsä, kiero, ruostunut.
On pitänyt heittää se maahan, ja muuta tapaa selviytyä en ole tunnistanut, kuin pakata tavarat ja häipyä. Minun maailmassani hirviötarinat ovat ottaneet vallan, ja saaneet yhä uusia ja pelottavampia muotoja. Pelottavinta on ollut huomata, että hirviö näkyy aina, kun katson peiliin.
Olen paennut muistoja jouluista, jolloin en löytänyt perhettäni mistään, vaan he olivat kadonneet. Vanhempieni romahdukseen, heidän taisteluihin, itsensä ja toistensa tuhoamiseen. Siinä kamppailussa sotkin jalkani heidän toisilleen virittämiin verkkoihin, ja keikuin jalat solmussa verkon keskellä katsoen sivusta, kun muut juhlivat, sillä minua ei haluttu mukaan. Puhuin liikaa, puutuin liikaa, en hyväksynyt heitteillejättöä, en hyväksynyt väkivaltaa.
Nyt löydän itseni tästä, keskeltä rikkinäistä perhettäni, omiin verkkoihini sotkeutuneena.
Voimme kuitenkin jakaa tarinaamme, tulla kuulluksi ja nähdyksi toisillemme. Saamme tilaisuuden selittää, tulla ymmärretyksi. Saamme pyytää ja antaa anteeksi. Perheemme on rikki, mutta me tiedämme, että on olemassa jotain, josta ottaa kiinni: armollisuus, rakkaus, toivo. Anteeksianto.
Emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme, emmekä sitä, miksi päädymme satuttamaan, loukkaamaan ja juoksemaan karkuun ja eri suuntiin.
Kesken taistelun kuitenkin havahdumme: kumpikin haluaa rauhaa, kaikki haluavat rauhaa.
Miten saamme sen palautettua? Yhtäkkiä ymmärrän, että osaan tunnistaa itsestäni valtavan tarpeen tulla lohdutetuksi, tulla kannetuksi, saada turvaa, ja löytää yhteyttä. Pyydän sitä, ja pian huomaamme, että osaamme sitä toisillemme antaa. Rauha palautuu, yhteys palautuu, rakkaus saapuu hiipien luoksemme.
Otamme siitä kiinni ja pystymme tekemään hyvän päätöksen: Kyllä me voimme kaikesta selvitä, kyllä me löydämme perheenä tien toistemme luo, edes hetkittäin, pikkuhiljaa. Puhumme siitä, mitä tarvitsemme, ja huomaamme, että osaamme antaa toisillemme juuri sitä: yhteyttä, hyvyyttä, armoa, hyväksyntää, rakkautta. Päätöstä pitää huolta itsestämme ja toisistamme, päätöstä ajatella toisesta hyvää ja uskoa siihen.
Lapsemme katsovat meitä ihmetellen, tulevat lähelle, pyrkivät syliin.
He huomaavat riidat ja huomaavat rauhan, he elävät keskellä meidän suhdettamme, se on heidän koti. Arjen keskellä, etsimme suojaa Betlehemissä, mistä ovi avataan? Avaamme oven toisillemme, annamme rakkauden syntyä, vaatimattomissa oloissa, tavallisten ihmisten kesken.
Tarvitsemme hoivaa, huolenpitoa, yhteyttä. Sitä sai pieni Jeesus-lapsi, sitä kokivat kaikki seimen äärellä. Joulun tarina, nöyryys, joka johtaa yhteyteen, rakkauteen ja vaatimattomuus, joka muistuttaa, että tarvitsemme toisiamme, saa minut muistamaan sen, että aina on toivoa rakentaa rakkautta, aina on toivoa elää yhteydessä ja armollisuudessa. Siihen tarvitaan ihminen ihmiselle, ei muuta.
Tavoitamme toisemme, katsomme silmiin, hyväksymme ja annamme anteeksi.
Uskomme hyvään. Löydämme keinoja palauttaa rauha ja yhteys: kosketus, usko, toivo ja rakkaus.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Tiina Villacorta
