Joulusatu

23.12.2019

Lapsi on taipunut ikkunan ääreen kyynärpäät ikkunalautaan nojaten. Hänen syvä katseensa tavoittaa ehkä taivaita, kun hän odottaa näkevänsä lunta. Märkä asvaltti kiiltää katulampun valossa ja tummat tuijat keinuvat tuulessa. Niihin kiinnitetyt jouluvalot pomppivat tummien varjojen seassa kuin laivojen valopilkut aalloilla yön selässä. Voi miten tahtoisinkin lapsen tämänkin toiveen toteutuvan. 

”Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten?
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi?
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?”

Minuutit unohtuvat tekemättömien töiden tapaan uppoutuessani ihailemaan lapsen luottamusta. Kuinka hänen toivonsa on odottavaa ja innostunutta. Kuinka hän näkee räntäsateenkin lupauksena lumesta ja pimeänkin vain valot paremmin erottavana taustana. Hänelle kaikki kuuluvat asiaan sellaisenaan kuin ovat. Missä minä näen märän asvaltin, osoittaa lapseni jouluvaloja. Missä minä näen epätoivoa, tuo lapsi siihen toivoa. Missä minä näen pelkoa, valaa lapsi siihen luottamusta. Missä minä olen valmis luovuttamaan, on lapsen odotus elämänmittaista.

”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Lasken kauppakassin lattialle ja suljen pyykkikoneen jylinän oven taakse. Päässäni kieppuu hupeneva aika ja kaatuu valmisteltavien tekemisten pino. Sydämessäni pistää kasa kysymysmerkkejä. Miksi teen jotain koko ajan? Miksi en ota lasta syliin tai pysähdy hänen edessään kaikkina niinä hetkinä kun sanon hänelle, että juuri nyt en ehdi. Tulen kohta. Odota vähän. Sanon hyvin helposti, että en stressaa jouluvalmisteluista, koska rakastan joulua ja sen valmistelua. Silti löydän itseni sivuuttamasta lapseni sillä kaikella touhuamisella, jolla pyrin loihtimaan kodikasta joulua. Kenelle joulua teen?

”Ken toi kyyneleitä silmiin pienokaisen?
Miksi äitiin tarraudut nyt niin vavisten?
Varjot toistaa sen nyt, enkeli on mennyt
kaiken kauniin muistan, vaikka en voi ymmärtää.”

Miten hyvin lapset sopeutuu, sanotaan. Sopeutuu ja sopeutuu. Onko heillä vaihtoehtoja? Vanhempanahan me luomme sen mihin heidän on sopeuduttava. Olosuhteet. Koska lapset elävät sitä elämää mitä me elämme. Menikö enkeli varjoon vai helliikö sen kosketus pimeässä? Missä kaikki vuodet vierivät? Mihin ne menivät? Milloin hiuksesi kasvoivat noin pitkiksi ja entä sinä? Miten sinä voit jo seistä noin taitavasti käsilläsi, vaikka vastahan opit kävelemään? 

”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. 
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?  
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan?”

Olenko rakastanut sinua niin, että tiedät sen olevan totta? Olenko tarjonnut turvaa, jossa sinun ei tarvitse pelätä että et kelpaisi, tai etten odottaisi sinua aina, vaan hylkäisin? Olenko nähnyt sinut silloin kun olen itse pyrkinyt kelpaamaan? Kuullut sinua silloin kun se mitä olen yrittänyt olla on huutanut liian kovaa? Tuntenut sinua silloin kun olen ollut niin vahva etten ole apua osannut tarvita? Olenko katsonut sinua silloin kun olen ohittanut itseni? 

Kumarrun taaksesi. Painan leukani hennolle hartiallesi ja katson miltä maailma sinun silmilläsi näyttää. Pienet tuijatkin näyttävät suurilta, kodin katto niin korkealta. Hengityksesi syvä rauha rauhoittaa minuakin. Tuletko syliini, pyydän hartaasti. Pyydät etten tarraisi niin kovaa, kun hiukset jäävät väliin. Voi anteeksi kulta, en huomannut. Rakastan sinua niin, että teki mieli rutistaa. Tiedän sen muutenkin, sanoo suu niiden silmien alla, jotka edelleen tavoittavat taivaita. Niin luottavaisina.

”Täällä kaikkiin päiviin tuo ilo taivaallinen
Lempeyttä, rakkautta silmiin ihmisten.  
Sanat, jotka kuulin, ne unohdu ei koskaan vaikka mitä tulkoon, niistä aina voimaa saan.”

Uppoan tunnustelemaan rakkautta. Millaista se on silloin kun sen olemassaolon tietää? Kun sitä ei tarvitse toisaalta anella eikä osoittaa pelokkaasti pohtien meneekö ja tuleeko se perille? 

Se eläytyy arjessa. Kohtaamisissa. Virheiden sallimisessa. Anteeksipyynnöissä ja -annoissa. Ymmärtämisessä. Kuulemisessa ja näkemisessä. Hyväksymisessä. Odottamisessa. Sanoissa ja teoissa. Keskeneräisyydessä. Lapsenkaltaisuudessa. Olemuksessa, joka ei huuhtoudu sateessa eikä häviä pimeässä. 

Matkustan samalla kauas lapsuuteen, jossa näen pienen tytön nojaamassa ikkunaan. Odottamassa jotakin itselleen hyvin tärkeää. Se on mennyttä, tiedän, mutta edelleen niin totta. Lapsi sisälläni on totta ja hän odottaa sitä että näen hänet. Kerron, että tunnen miten paljon odotat sitä että joku tulee ja ottaa syliin. Rakastaa. Tunnen miten lämpö viriää sisälläni. Syli on auki. Rakkaus on, eikä koskaan häviä. Koska meillä on Joulu ja lapsi. 

”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. 
Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?  
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?Helmassani kantaa itse taivastako saan?
Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen?
Beetlehemin yllä loistaa tähti ikuinen."

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvaraukset puh. 050 3486778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.