Näkisin, että läheisriippuvuuden ydinsyy on se, että sinä, sellaisena kun kulloinkin olet tai olet ollut, et ole saanut olla. Se ei ole ollut ympäristölle ok. Se, mitä tunnet, tiedät, sanot tai olet, on ollut ei hyväksyttävää. Se on ollut väärin. Älä puhu, älä tunne, älä luota. Sen sijaan, että avoimesti saisi aina luottaa omiin tunteisiin ja kaiken lisäksi vielä pystyä puhumaan niistä totuudellisesti ja avoimesti, ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta.
Syitä siihen, miksi se mitä sinä koet, on ollut väärin voi olla monia. Lapsuuden perheessä on voinut olla jokin toimintahäiriö tai tapahtuma, joka on vienyt kaiken muun tilan.
Perustarpeemme, nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi eli kohdatuksi tuleminen alkaa jo, kun synnymme tähän maailmaan. Synnymme valmiiksi riippuvaisina toisen ihmisen huolenpidosta. Vanhempien tehtävä on opettaa ja sanoittaa kaikkea mitä elämään kuuluu. Tarvitsemme kanssasäätelyä ja hyväksyttyä kohtaamista monella tasolla, kun jokin tunne ottaa meistä vallan. Tarvitsemme selityksen sille mitä meissä kulloinkin tapahtuu ja että siihen voi suhtautua tyyneydellä, sillä se on ohimenevää. Tarvitsemme hyväksyvän katseen sille, että se, mitä me tunnemme, saa olla oikein ja olemassa. Lapsen itku esimerkiksi täytyy tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jotta hän oppii hyväksymään sen osaksi itseä ja pystyy sallimaan sen itselleen ilman että surun tai hädän tunne vie mennessään.
Kun ihminen ei ole tullut nähdyksi eli kohdatuksi juuri sellaisena kuin kulloinkin on, alkaa häneen muodostumaan suojamekanismeja, jotta elinehtomme, toisiin liittyminen ja toisille nähdyksi tuleminen toteutuisi. Nämä suojamekanismit ovat käyttäytymismalleja, joilla varmistamme, että saamme kuulua joukkoon mutta ne eivät ole ominta itseämme. Muokkaamme omaa käyttäytymistämme eli alamme tarkkailemaan muita ihmisiä ja alitajuisesti kysymme: Minkälainen minun tulee olla juuri nyt, jotta tulen hyväksytyksi? Aistiessasi vaikka toisessa vihan ja ärsyyntymisen tunnetta alat ikään kuin automaationa muuttamaan itseäsi miellyttävämpään suuntaan, jotta vältyt konfliktitilanteelta. Konflikti on aina uhka hylätyksi tulemisesta.
Tämä voi näyttäytyä niin että miellyttämällä muita tulemme hyväksytyksi ympäristössä, jossa kulloinkin olemme ja elämme. Oletamme ja toimimme sen mukaan. Käyttäytymismalleja muuttamalla varmistamme itsellemme hyväksyvän peilauksen muilta ihmisiltä. Ihminen on ytimeltään ultrasosiaalinen laji ja yhteisöllisyys on meille lajityypillistä ja koemme itsemme herkästi hylätyksi yhteisöstä, jos emme tule tunnetasolla kohdatuksi. Näin ollen muut ihmiset alkavat olemaan vastuussa siitä miten onnelliseksi ja eheäksi tunnemme itsemme. Meille kehittyy oma selviytymisstrategiamme myös liittyessämme elämän varrella uusiin yhteisöihin ja kannamme mukanamme sitä alkuperäistä yhteisöön liittymistä eli lapsuuden perhettämme. Se millä tavalla olemme saaneet näkyä lapsuuden perheessä, on sieluntasolle kirjattu malli, jota toistamme kaikissa liittymisissämme elämän varrella.
On siis hyvä kysyä itseltään: Miten minä liityn yhteisöihin? Olenko parempi kuin muut vai huonompi kuin muut vai pystynkö olemaan muiden kanssa samalla viivalla? Kykenenkö ylipäätään olemaan ihmisten kanssa vai eristäydynkö? Kaikki vuorovaikutus ihmisten kanssa kertoo sinusta itsestäsi jotakin ja kyvystäsi olla aidossa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mutta miten voi osata, jos tilanne on ollut se, ettei sinulle ole kukaan opettanut tätä?
Palataan lapsen itkuun eli jos sitä ei esimerkiksi ole saanut olla olemassa. ”Älä aina pillitä” -lause on hyvin tuhoavaa ja se kieltää näyttämästä pahaa oloa ja hätää. Lapsen hätä ei ole ollut hyväksyttävää ja siitä seuraa hylätyksi tuleminen. ”Jos et nyt lopeta tuota niin…” Pitkään jatkuessa lapsi oppii, että surua näyttämällä sinä et ole hyväksytty osa laumaa eli perhettä. Tästä voi seurata se, että opitaan skannaamaan ilmapiiriä ja miellyttämään muita eikä enää ikinä näytetä aitoa surua. Sairastutaan vahvuuteen ja se tarkoittaa sitä, että emme ikinä näytä heikkouttamme kenellekään. Tästä syntyy suuri ristiriita sillä kukaan meistä ei pärjää yksin ja kaikissa meissä on heikkouksia. Se on inhimillistä.
Ongelmaksi tässä muodostuu se, että vieraannumme kauemmaksi ja kauemmaksi siitä keitä oikeasti sisimmässämme olemme. Kun ihminen elää niin että miellyttää ja muovautuu muiden oletettujen vaatimusten mukaan hän ei ole yhteydessä itseensä eikä näin ollen vapaa elämään omannäköistä elämää. Tämä yhteydettömyys voi johtaa lopulta ahdistukseen, merkityksettömyyden tunteeseen tai jopa paniikkiin. Mikään ei tunnu miltään. Ja millään ei ole mitään väliä. Masennuksen on kerrottu olevan juurisyiltään yhteydettömyyttä itsensä kanssa. Ja vain löytämällä yhteyden itseemme pystymme löytämään aidon yhteyden myös muihin ihmisiin ja pikkuhiljaa elämä alkaakin tuntumaan taas joltain.
Kerro kerro kuvastin, että olen ok ja minulla on lupa olla olemassa, on inhimillistä ja hyvin ymmärrettävää, mutta yhtä tärkeää on antaa itse itselleen lupa olla.
Oma voimasi ja oma olemassaolon sallivuus on itsesi ulkopuolella, jos olet olemassa vain saadessasi reaktion, helpotuksen tunteen tai hyväksyvän katseen jostakin itsesi ulkopuolelta. Silloin se ei ole pysyvä tila itsessäsi.
Kuinka sitten rakentaa tätä turvaa ja omaa voimaa itsessään? Tulemalla näkyväksi turvassa esimerkiksi terapiassa.
Mitä terapiassa sitten toivon mukaan tapahtuu? Ehkä vihdoin löydät paikan, jossa voit ja saat olla juuri sellainen, kun olet ja pääset pikkuhiljaa eheytymään emotionaalisesti vuorovaikutuksessa. Sinulle sanoitetaan ja sinut kohdataan ja pääset oppimaan itsestäsi, mikäli oman elämäsi opettaja on ollut estynyt toimimaan optimaalisesti opettajan virassaan.
Mira Oikarainen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiopiskelija
