Heräsin kauniiseen kesäaamuun. Mies ja poika olivat jo lähteneet töihin, itse olin aloittamassa työpäivää vasta myöhemmin. Tytöt nukkuivat yhä. Bruno-koirakin jatkoi yöuniaan hellyyshetken jälkeen kun olimme sylitelleet tovin. Keitin kahvit ja tunsin suurta onnea – tai sellaista hyvin arkista onnea hetkessä. Tässä minulla on kaikki ja olen siitä syvästi kiitollinen: perhe, koettu vakaus terveydessä, koti, rauha ja aurinkoinen kesäaamu.
Kaadoin lempikuppiini kahvia ja istahdin takapihan terassille. Seurakseni otin hetken mielijohteesta kännykän ja avasin somen. Melko lyhyessä ajassa rauhani alkoi kadota, kun feedissä vaihtuivat toinen toistaan sykähdyttävämmät lomakuvat: vettä, veneilyä, matkustelua, herkullisia ruoka-annoksia, ystävien kanssa kilistelyjä ym. Ihania asioita, jotka eivät mikään ole minulta pois – niinkuin ei toisen onni koskaan. Kuitenkin epämääräinen sekamelska tunkeutui rauhaani rikkoen siitä jotain ja saaden näyttämään kaurapuuroni ja kuvioiltaan haalistuneen kahvikuppini laimealta. Minun lempiherkkuni ja lempikuppini.
Mieleni alkoi tuottaa ajatuksia siitä miten on mahdollista, että kesä kulkee kodin tutuissa urissa päivästä toiseen, ilman erityisiä kokemuksia, elämyksiä. Pitäisi kai sitä ja pitäisi tätä. Olin hetkessä unohtanut kaiken sen mikä itselleni tuotti herätessäni suurta onnea ja seikkailin sen sijaan muiden onnien kukkuloilla. Kiinnitin siis huomiotani siihen mitä minulla ei ole sen sijaan mitä minulla on.
Tunnustelin rauhattomuutta sillä ajatuksella, että saisin kiinni mikä rauhani rikkoi: olinko kenties kateellinen muille heidän kesäriennoistaan? Tuotako ehkä minäkin itselleni kaipaisin? Kaikilla kuitenkin omat hyvänsä, yritin ajatella – paitsi minulla sillä hetkellä kun onnellisuuden kokemukseni katosi kateuden matkaan ja vei mennessään hohdon lempiasioiltani. Kateus hellitti, kun kuuntelin sitä ja tunnustelin mitä tarvitsin: Irtiottoako kodin rutiineista? Vapauttako vailla aikatauluja? Huolettomuuttako ilman liiallista vastuunkantoa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin?
Enemmän kuin kateutta tunnistin kuitenkin surua. Se lepäsi kai kateuden alla. Lymysi piilossa kuin peläten kai tuttuun tapaansa olevansa liikaa. Jokin kumma kaiho nousi rintaan ja puski poskille kyyneleitä saadessani hennon kosketuksen raskauden tunteeseen rintakehälläni.
Lähdin Brunon kanssa kävelylle. Hakeuduin tietoisesti lapsuuteni maisemiin, jotka ovat ihan lähellä. Pieni, sivuiltaan parin sadan metrin kolmio: Hattulan Pyhän ristin kirkko – Lapsuuden koti – Herniäisten uimaranta. Suruni alkoi sulaa kävellessä askelteni saatellessa minut takaisin itseeni ja kaikkeen siihen mitä minulla on, mutta mille aivan liian vähän olen useinkaan osannut antaa arvoa. Muistoissani välähtelivät mustat littanat kiinantossut suoraan 80-luvulta, Sauhupirtin kaltevat lattiat ja sen kahvilasta tulviva pannukahvin tuoksu, myyjien kansallispukujen liehuvat helmat, Roope Ankan kolikot -karkkipussin hurmaava maku ja koostumus, ystävien kanssa pulahdukset Vanajan syliin, rannan leirintäalueen pukuhuoneen kylmä sementtilattia.
Kävelyllä aloin palautua palautumistani muistojen kautta tähän hetkeen. Muutama tuttu tuli vastaan, vaihdettiin päällimmäisiä kuulumisia. Korviin kantautui ruohonleikkurien kuoro ja lintujen liverrys. Haistoin vastaleikatun ruohon johon sekoittui aavistus koiran kakkaa. Hiekkatie oli rutikuiva, sen lätäköiden kohdat olivat vain pieniä kuoppia, jotka eivät menoa haitanneet. Vähän kuin sellaiset mielen kuoppani, joihin en enää kaadu – niitäkin onneksi on.
Saavuin kotiin ja näin ikkunoiden läpi takapihalle, jossa tytöt olivat aamupalalla. Rinnassa kupliva riemu pulpahti esiin: ”Jess, ehdin jatkoaamiaiselle heidän seuraansa”. Rauha oli taas tässä.
Siinä jutellessamme minä yhtäkkiä ymmärsin suruni viestin kokiessani yhteydessä syvää yhteenkuuluvuutta – minä halusin kuulua joukkoon. Siksi älä hylkää sitä mikä on sinulle tärkeää. Älä hylkää itseäsi ja sitä myöten läheisiäsi. Sellainen tekee yhtä surulliseksi kuin jos joku toinen sinut hylkäisi.
Ja minä kaadoin lempikuppiini lisää kahvia. Ja ajattelin kiitollisuudella kaikkea sitä mitä minulla on ja sitä mitä muiden some-postaukset ehkä näyttivät minun myös kaipaavan ja tarvitsevan. Sekin on syytä ottaa vakavasti, etten itseäni hylkäisi.
Marjo Juutilainen, Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®
