Keskeneräisyys ja tarpeisuus tulee olemaan hautaan asti totta. Koitanko olla täydellinen ja virheetön vai koitanko sen sijaan olla totta? Pyrinkö rakentamaan itsestäni virheetöntä kuvaa, että kelpaisin muille? Koetanko antaa vaikutelmaa ettei minussa olisi keskeneräisyyttä?
Yhteyden kokemus, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja rakkauden tarve on muiden sosiaalisten tarpeiden ohella niin käsittämättömän tärkeitä asioita ihmisen kokemuksessa, että jos ne eivät toteudu ja täyty, ihmisen sielu alkaa pikkuhiljaa ikäänkuin näivettyä ja kadota olemassaolosta. Elämän todellisen Elämisen sijaan elämästä tulee selviytymistä.
Edellä mainittujen tarpeiden puuttuessa voi niiden korvikkeeksi alkaa ilmaantua erilaisia addiktioita. Esimerkiksi pelaaminen, addiktiivinen puhelimen käyttö, seksi/porno, alkoholi, syöminen, huumausaineet, työ, some, neuroottinen bakteerikammo, uskonnollisuus voi myös olla addiktio, pakonomainen liikunta ja niin edelleen. Lista on pitkä. Addiktiot vaihtelee ihmisestä riippuen. Taustalla syy on sama.
Addiktiot on todellisuuspakoa. Pakoa tunteista ja tarpeista, jotka voivat olla syvimmillään todella kipeitä myöntää olemassa oleviksi, kohdata ja kokea. Addiktio on pakonomaista toimintaa, joka valtaa alaa jos elämässä ei ole yhteyttä itseen ja muihin.
Addiktiivisuutta esiintyy tavanomaisesti ihmisillä, joille on kehkeytynyt traumoja yhteyteen ja kiintymyssuhteisiin liittyen. Jos ihminen ei ole ja elä läsnäolon hetkessä, yhteyden kokemusta ei ole. Kokemus yhteydestä syntyy läsnäolon hetkessä.
Kaikilla tavoilla totta oleminen voi olla kenelle tahansa ihmiselle joskus liikaa ja mahdollisesti jokaisella ilmenee addiktiivista käyttäytymistä toisinaan.
Yhteys itseen ja addiktiivisuus
Itselläni huomaan addiktiivisuuden olevan kausittaista.
Toisinaan yhteys itseen ja läsnäoloon on helppo saavuttaa ja se pysyy pitkiä aikoja virtaavasti kokemuksessa, toisinaan yhteyden kokemus syntyy helpoiten vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa.
Jos yhteys itseen on olemassa ja sosiaalisia kontakteja on riittävästi, ei ilmene addiktiivisuutta. Sille ei ole tarvetta eikä tilaa. Ei tarvitse paeta mitään, voi olla ja levätä läsnäolon tilassa, sielullisessa rauhan tilassa.
Välillä jos sosiaalinen elämä on pitkään hiljaista, alkaa minussa kehkeytyä levottomuus jota en välttämättä tunnista ajoissa. Se hiipii ikäänkuin varkain jonnekin rintakehälleni. Jos en havaitse sosiaalisuuden tarpeitani reaali ajassa voin ajautua some addiktioon tai lohduttaa itseäni syömällä jotain hyvää. Addiktio ei kuitenkaan koskaan synnytä yhteyden kokemusta, päinvastoin, se voi herättää häpeää, lamauttaa ja siten lisätä kuilua yhteyden luomiseen.
Addiktioista harvoin voi irtautua, jos addiktiivisen sijaistoiminnon tilalle ei kykene luomaan jotain aidompaa, todellista yhteyttä ja läsnäoloa.
Vaikeaa addiktiivisesta toiminnasta irtaantumisesta tekee se, että kiintymyssuhteissa koetut vaikeudet ja pettymykset ovat voineet luoda valtavan syviä alitajuisia pelkoja ihmisen mieleen, jotka lamaavat toimijuutta ja estävät yhteyden luomista.
Kamppailen itse tälläisten alitajuisten pelkojen kanssa edelleen, vaikka olen tehnyt syvää ja intensiivistä itsetutkimisen matkaa viimeisen kymmenen vuoden ajan.
Välillä asia nostaa itsessäni häpeää pintaan. Enkö vieläkään osaa? Enkö vieläkään ole tarpeeksi rohkea ottamaan yhteyttä ihmisiin? Miksi en vaan laita viestiä tai soita jollekin? Mikä minua vaivaa? Onko minussa joku aivan perustavanlaatuisesti väärin ja poissa paikaltaan?
Huomaan myös ajattelevani, että kenties olen ainoa ihminen koko maailmassa joka kokee näin valtavaa kauhun sekaista pelkoa liittymisestä toisiin ihmisiin. Pelko vaikuttaa olevan jossain aivan solutasolla.
Ihmisyyden tarpeet
Olen myös huomannut että omaa ihmisyyteen liittyvää, inhimillistä tarpeisuuttaan on ollut sitä vaikeampi hyväksyä mitä pitempään on itseään tutkinut.
Mieli voi syöttää seuraavanlaisia väitteitä: ”Kyllä mä tiedän tän jo”, ”Tuttua huttua”, ”Ei tätä tarvi enää pohtia, oon niin monta kertaa käyny tän saman läpi” jne.
Johtunee siitä, että kun asiat kirkkaasti tietää, ymmärtää ja tiedostaa, niin odotus itseä kohtaan kasvaa. Pitäisi jo osata, pitäisi olla jo riittävän viisas ja kykenevä.
Tarpeet ei kuitenkaan kysy viisautta, eikä osaamista. Tarpeet ei ole mielen ohjailun ja hallinnan alla. Ne sijaitsee ihmisen haavoittuvassa osassa. Sellaisessa osassa ihmisyyttä, jota ei voi kontrolloida eikä määräillä. On pelottavaa kokea, ettei johonkin osaan itsessä voi vaikuttaa pelkästää itseään tutkimalla. Ettei riitä vain itse itselleen. Tulee antautua ja suostua tarpeisuuden tilaan, jossa ihmisyyden kokemus voi olla kokonaan totta yhteydessä toisten kanssa, haavoineen ja tarpeineen kaikkineen.
Palaan kysymyksiin joita esitin alussa. Jos koitan olla täydellinen ja virheetön, jos pyrin rakentamaan itsestäni virheetöntä kuvaa, että kelpaisin muille ja koetan antaa vaikutelmaa, ettei minussa olisi keskeneräisyyttä, eksyn itsestäni. Eksyn omasta todellisimmasta olemuksestani teennäisyyteen ja näennäisyyteen, peittelyyn ja lopulta valheellisen kuvan antamiseen. Siinä on koko ihmissielun tragedian ydin. Autenttisena ja totuudellisena oleminen ja pysyminen vaatii jatkuvaa valveilla olemista, tietoisena olemista omista intentioista ja alitajunnasta nousevista toimintamalleista. Se kysyy aitoa nöyryyttä.
Ihmisen sielulla on totisesti jano autenttiseen yhteyteen ja rakkauteen muiden kanssa.
Meidän pirstaloitunut kulttuuri ei kuitenkaan tue yhteyden ja rakkauden syntymistä ja niiden vaalimista, vaan päinvastoin usein erkaannuttaa ihmisiä toisistaan.
Itsetutkimisen matkalla en kuitenkaan voi osoittaa lopulta kulttuuriakaan.
Tulee katsoa intensiivisesti itseä. Uskallanko liittyä? Miksi en? Olenko totta? Osaanko hakeutua oikeanlaiseen seuraan näiden teemojen kanssa? Uskallanko pyytää apua? Edelleenkö minussa vaikuttaa haavoittuvuus? Kuvittelenko olevani valmis? Jos tiedän kaikesta kaiken, vapauttaako se minut ihmisyyteen liittyvistä tarpeista? Mitä minun tulee tehdä että uskaltaisin enemmän? Mitä minun tulee tehdä rakastaakseni sieluani?
On erikoista olla samaan aikaan väkevä, voimallinen, vahva ja herkkä, tarvitseva, haavoittuva ja hauras.
Lisääntyköön rohkeus ja rakkaus!
Soili Sipilä, Tommy Hellsten -instituutin opiskelija