Isoäitini aikaan asiat olivat pieniä ja elämä vaatimatonta, mutta ilo sensijaan oli suurta. Nyt asiat ovat suuria ja meillä on kaikkea, mutta ilo näyttää olevan pientä. Mistä tämä voisi johtua?
Kun saamme jonkin lahjan, vaikkapa palkankorotuksen tai ylennyksen, uuden kodin tai auton, parisuhteen tai paranemme sairaudesta, koemme tietenkin iloa ja kiitollisuutta. Elämä pursuaa sisältöä ja elämme onnemme kukkuloilla. Vihdoinkin olemme perillä. Mutta kun aikaa kuluu, alamme tottua siihen, mikä aluksi oli uutta ja huikeaa. Ja ennen kuin huomaamme, lahjasta on tullut itsestäänselvyys. Se arkipäiväistyy. Oltuaan jonkin aikaa itsestäänselvyys, se muuttuu vaivihkaa oikeudeksi. Meille kuuluu tämä ja tuo yksinkertaisesti siksi, että me sitä haluamme. Oikeus puolestaan muuttuu ajan mittaan – meidän sitä huomaamatta- vaatimukseksi. Lahja, itsestäänselvyys, oikeus ja vaatimus.
Kun lahjasta on tullut vaatimus, meissä on tapahtunut kohtalokas muutos: emme enää fokusoi siihen mitä meillä on, vaan siihen mitä meillä ei ole. Katsomme siis elämää puutteesta käsin, puutteesta ja niukkuudesta. Kun tulemme yhä enemmän tietoiseksi siitä mikä meiltä vielä puuttuu ja mikä meille kuuluisi, katkeruus hiipii sisimpäämme. Olemme katkeria, koska elämä ei suo meille sitä mitä sen pitäisi. Kiitollisuus on jo aikoja sitten kadonnut. En voi olla kiitollinen, kun en enää näe mitä minulla on. Tulen sokeaksi kaikelle sille hyvälle mikä minua koko ajan ympäröi.
Kun katson maailmaa puutteesta käsin, syntyy tietysti ajatus paikata tuo puute. Lähden ajamaan takaa sitä mikä minulle kuuluisi. Se mikä minulle kuuluu, on aina tulevaisuudessa. ”Sitten kun” –elämä alkaa. Onni häämöttää seuraavan saavutuksen takana: osastopäällikkyys, hirsimökki järven rannalla, uusi valkea maasturi, kuukausi Karibian hiekkarannalla. Mutta arki on ihmeellinen ja armoton, se tulee lopulta joka paikkaan, jopa Karibian hiekkarannalle. Ja kun se on sinne tullut, täytyy taas lähteä uuteen takaa-ajoon. Uusi lupaus häämöttää taas tulevaisuudessa, sinne siis. Mutta saavuttaa ihminen mitä tahansa, hän ei näytä koskaan pääsevän perille. Miksei? Siksi että en voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä en tarvitse.
Saattaa tuntua ihmeelliseltä, mutta kaikkein kiitollisimpia näyttävät olevan ihmiset, jotka ovat menettäneet elämässään paljon. Ja kaikkein anteliaimpia puolestaan ne, jotka itse elävät puutteessa. Kitsaimpia ja onnettomimpia näyttävät olevan he, joilla on kaikkea jo liikaa. Suurin tyhjyys piilee ylenpalttisuudessa, sillä kun on kaiken jo saavuttanut, viimeistään silloin huomaa, että kaikki olikin tyhjää ja merkityksetöntä. Menestyksessä näyttää olevan parasta se, että kun sen on saavuttanut, huomaa ettei sitä olisi tarvinnut. Näin on Liv Ullman kuulemma sanonut.
Miksi menetykset synnyttävät kiitollisuutta? Miksi kärsimys johtaa onnellisuuteen?
Kärsimys murentaa itseriittoisuuttamme. Se tekee sen synnyttämällä nöyryyttä. Nöyryys on todellisuudentajua, henkisen terveyden tunnusmerkki numero yksi. Sen tulisi olla kaiken inhimillisen kasvun sisällä. Ilman nöyryyttä ei ole hengellistä kehitystä eikä inhimillistä kypsymistä. Mutta kun meitä koetellaan, kun vaikeudet ja vastoinkäymiset, suuret menetykset ja romahdukset, vyöryvät elämäämme, ensimmäinen reaktiomme on tietysti, että tapahtui virhe. Näin ei olisi pitänyt käydä. Mitä hyvää voisi olla menettämisessä, mikä siunaus kärsimyksessä?
Menetyksissä on se siunaus, että ne ravistavat meidät irti siitä, mihin me olemme takertuneet. Takertuminen syntyy juuri siitä, kun kuvittelen tietäväni mikä minulle kuuluu ja millaista elämäni tulisi olla. Mutta kun Mestari tarttuu elämäämme ja alkaa ravistella harhaista itseriittoisuuttamme, meistä tulee pienempiä. Ja kun meistä tulee pienempiä, nöyryys alkaa kutoutua olemuksemme ytimeen. Astumme todellisuuteen. Todellisuus nimittäin pitää sisällään sellaisen tosiasian, ettei elämässä selviä yksin. Eikä pidä selvitä Yksin pärjäämisen vaatimus on kulttuurimme suurin harha. Harha joka perustuu häpeään. Häpeä nimittäin muuttaa heikkouden huonoudeksi ja inhimillisyyden epäonnistumiseksi. Ei ole koskaan tarkoitettu, että meidän tulisi selvitä yksin, vain oman itsemme varassa. Sillä elämässä ei selviä ilman rakkautta, eikä siis pidä selvitä. Rakkaus on syvin tarpeemme. Voi jopa sanoa, että me ihmiset olemme rakenteellista rakkauden tarvetta. Syvin olemuksemme on heikkoudessa, haavoittuvuudessa, yhteyden tarpeessamme. Olemme tyhjä kuilu joka huutaa rakkautta.
Mutta vain oman itsemme varassa alamme etsiä onnea oikeista olosuhteista. Pyrimme korvaamaan syvyyden puutetta pinnalla olevalla paljoudella. Tavoittelemme sitä mikä sumentaa näkökykymme. Kuvittelemme, että elämä olisi elettävissä pelkästään maan päällä. ”Se jolla on eniten tavaraa kun kuolee, on voittaja”. Näin luki poikani teepaidassa vuosia sitten.
Tässä ei ole kaikki. Tässä mitä me näemme, mitä voimme koskettaa, nähdä ja kuulla, tässä ei ole kaikki. Ihmisen, joka on takertunut maanpäälliseen, tulisi tehdä kvanttihyppy todellisuuteen. Tulisi saada silmät auki sille tosiasialle, ettei elämää ole tarkoitus elää pelkästään maan päällä. Ilman taivastietoisuutta. Ilman syvää rakkaudenyhteyttä mysteeriin, siihen mitä emme voi hallita emmekä ymmärtää.
Menetin vaimoni äkillisesti kaksi vuotta sitten. Se mikä ei voinut tapahtua, se tapahtui. Kuolema amputoi minusta suuren osan, sen joka oli syvästi liittynyt Caritaan. Tämä amputoitu osa meni Caritan mukana taivaaseen. Jäljelle jäänyt ei enää jaksanut eikä tahtonut elää. Menetin täysin elämänhaluni. Muutama päivä Caritan kuoleman jälkeen, aamuyöllä, sain kokea, että hän olikin täällä. Kuolema ei ollut kyennyt yhteyttämme katkaisemaan. Raja taivaan ja maan välillä ei ollutkaan kompakti betoniseinä, vaan harsomainen huntu. Tiesin, että hän on täällä. Tiedän nyt myös, ettei kuolemalla ole lopullista sanaa. Rakkaudella on. Kuolema on voitettu emmekä me koskaan kuole, vaikka kuolemmekin. Tämä jos mikään on kristinuskon ytimessä: kuolema on voitettu. Tästä eteenpäin elän tietoisena tästä. Ja tästä eteenpäin elämäni täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta mitä minulla on ja miten minulla on.
En voi sanoa olevani kiitollinen Caritan kuolemasta, mutta voin sanoa, että olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mikä siitä seurasi ja missä nyt elän. Taivastietoisena.
Kun emme enää takerru omavoimaisesti olosuhteisiin, vaan hyväksymme sen mikä tapahtuu, vaikka se sisältäisi kärsimystä, voimme kokea kiitollisuutta jopa siitä, mikä meitä murensi. Kristus ei tule ovesta, hän tulee murtumasta. Näin olen sanonut täällä kerran aiemmin. Sanon sen nyt uudelleen, sillä se on niin totta. Emme me saa rakkautta ennen kuin me tarvitsemme rakkautta. Emmekä me tarvitse rakkautta jos kuvittelemme, että selviämme oman itsemme varassa. Me tarvitsemme rakkautta sitten kun olemme kohdanneet voimattomuutemme ja heikkoutemme. Siksi heikkous ja voimattomuus ovat ihmisen arvokkaimpia ominaisuuksia, sillä ne vievät sen ääreen mitä me eniten tarvitsemme: rakkautta.
Varo rukoilemasta sitä mitä haluat, saatat nimittäin saada sen mitä tarvitset:
Joka pyytää vahvuutta, saa heikkoutta, ymmärtääkseen tarvita rakkautta.
Joka pyytää rahaa, saa köyhyyttä ymmärtääkseen mitä on onnellisuus.
Joka pyytää lasta, saa lapsettomuuden löytääkseen sisäisen lapsensa.
Joka pyytää toisen muuttumista, saa lisää vaikeuksia ymmärtääkseen muuttua itse.
Joka pyytää valtaa, saa pettymyksiä löytääkseen palvelun.
Joka pyytää menestystä, saa vastoinkäymisiä löytääkseen sisäisen menestyksen.
Joka etsii Jumalaa uskonnosta, tulee turhautumaan ymmärtääkseen etsiä häntä sisältään.
Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten
www.tommyhellsten.com
Liput syskyn Kosketus-kiertueelle tästä linkistä: Ticketmaster
