Luulin muuton kerrostalosta omakotitaloon helpottavan elämäämme. Toisin kävi. Keskeneräinen talo savipihoineen ja lukuisine velvollisuuksineen raskautti minua lisää ja sisäinen pahaolo alkoi tiivistyä.
Eräänä päivänä puolisoni soitti minulle ja kehotti laittamaan radiosta tietyn kanavan päälle, voisi kuulemma olla minulle kuultavaa.
Siellä oli menossa haastattelu aiheesta naisten väkivalta. Haastattelun nainen oli osallistunut Maria Akatemian järjestämään, naisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään, jossa oli käsitelty syitä väkivaltaiseen ja raivonpuuskaiseen käytökseen. Tuon naisen avoin ja rohkea kuvaus omasta elämästään kosketti minua syvästi ja päädyin tuon ohjelman vaikutuksesta soittamaan ja varaamaan paikan vertaistukiryhmästä.
Ryhmässä käytiin läpi kiintymyssuhdeteorioita, lapsen itsenäistymisvaiheita, väkivallan käsitettä ja ilmiötä laajemmin, omaa suhdetta niihin ja monia muita aiheita. Tuon lyhyehkön vertaistukiryhmän myötä käsitykseni ja suhtautumiseni useasta asiasta muuttui. Janosin lisää ymmärrystä itsestäni ja omasta käytöksestäni.
Olin jo edellisenä vuonna mielessäni salaa haaveillut mahdollisuudesta osallistua Ihminen tavattavissa- koulutuksen perusjaksolle. Olin tutustunut koulutuksen sisältöön ja olin vakuuttunut siitä, että sieltä löytäisin monia vastauksia pahaan olooni. Sisäinen kutsu kyseiseen koulutukseen oli voimakas ja periksiantamaton.
Esitin ajatukseni varovasti kumppanilleni odottaen täystyrmäystä silloisen perheemme rahatilanteen ja koulutuksen hinnan vuoksi, mutta täydelliseksi yllätyksekseni puolisoni kannusti ehdottomasti laittamaan hakemuksen menemään ja loi vielä uskoa siihen, että varmasti saadaan asiat järjestymään jollakin tavalla. Niinpä laitoin hakemuksen menemään, vaikken koskaan uskonut haastattelukutsua saavanikaan.
Kunnes eräänä päivänä sähköpostiin tuli kutsu.
Istuin haastateltavaksi tuosta mitättömyyden ja näkymättömyyden tilasta käsin. Uskoin olevani pohjattoman huono ja surkea ihmisyksilö. Nyt ymmärrän että pidin lähes itsestään selvänä, että minut hylätään, olinhan täysin arvoton ihminen.
Muistan haastattelijani intensiivisen, läsnäolevan ja aidosti minusta kiinnostuneen katseen, jonka kaltaista en ollut ennen kohdannut. Olin hämmentynyt. Vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun minut toivotettiin tervetulleeksi osaksi ryhmää.
Itkin lähes koko matkan haastattelusta kotiin. Olin tietämättäni jo ottanut elämäni kaikkein vaikuttavimman askeleen. Elämäni oli jo alkanut muuttua, mutta ei minulla ollut tuolloin mitään käsitystä että millainen tuo muutos tulisi olemaan.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Soili Sipilä
Löydät lisää Soilin ajatuksia ja ihmettelyä ihmisyydestä, kaunista musiikkia ja facebook-feedistä ”Soili ja Mystinen Elämä”
