Hikoillessani viimeisiä pahvilaatikoita muuttoa varten kasaan pohdin kysymystä kodista. Mitä se minulle merkitsee? Opiskeluaikana luovuin mielummin kodista kuin vapaudesta joka kesä. Tämä tarkoitti tavaroiden pakkaamista jonkun kellariin ja jokasyksyistä uuden kodin metsästystä. Rinkka ja fillari olivat minun pakettiautoni. Sängynpääty kerrallaan fillaroiden taittui muuttoni toisinaan. Koti on ollut minulle huoltopiste, josta suuntaan kohti varsinaista elämää.
Jossain vaiheessa aloin ymmärtää, mitä lepo tarkoittaa. Tai en tiedä kumpi oikeastaan tuli ensin: Tunne valtavasta väsymyksestä vai kokemus levosta. Ehkä tuossa järjestyksessä. Romahduksesta seurasikin helpotus ja kokemus levosta ja turvasta. Minä olinkin juuri oikeassa paikassa, ainakin hetken olin siinä enkä menossa johonkin, kaipaamassa jotain muuta, jotain seuraavaa. Minusta tuntui että olin palannut johonkin tuttuun. Johonkin minkä olin aina tiennyt olevan. Runollisesti voisi sanoa, kotiin.
Tänään ajelin yksin viimeiset laatikot kyydissäni. Hiljaisessa autossa olin yhtä-äkkiä kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat meitä tässä muutossa auttaneet. Ihmisille, jotka ovat eläneet mukana, tarjonneet apuaan, ammattitaitoaan, peräkärryä, kantoapua, majapaikkaa. Tajusin, että minä olen onnekas. Minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka auttavat minua näkemään itseni, kuulumaan johonkin, kokemaan itseni tärkeäksi. Jotka ovat johdattaneet minua kohti sitä oivallusta, että koti on lopulta ennen kaikkea mielentila.
Rakenna koti sisälleni
sellainen
jonka keskellä on pieni keinutuoli
Keinu sinä siinä
hyräile hiljaa
keitä kahvia
kysele onko vatsa varmasti täynnä
äläkä usko
kun vakuutan että on
Kysy mitä mietin
että ovatko jalat kylmät
tarjoa villasukkia
Tee minuun kohta
jota kutsua kodiksi
Pehmeä paikka
johon palata
Tee minuun maamerkki
kiinnitä minut hiljaiseen hyräilyysi
keinutuolisi narinaan
ja kahvintuoksuun (A.R.)
”Samoin kuin kasvi tarvitsee kasvualustan, ihminen tarvitsee kodin. Ihminen, jolla on ollut ulkoinen koti, saa myös sisäisen kodin. Ulkoinen koti ikään kuin kutoutuu vaivihkaa sisäiseksi kodiksi, joka on aina ihmisen mukana, menee hän minne tahansa. Silloin hän on aina perillä, perillä itsessään. Kun on perillä, ei ole kiirettä. Tämä on levollisuuden salaisuus.
Levollisuuden ytimessä asuu rakkaus. Vakuuttuneisuus omasta ihmisarvosta. Silloin ei tarvitse rakentaa identiteettiään tai olemassaolonsa oikeutusta tekemiseen tai suorittamiseen. ” (Tommy Hellsten)
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen
