Kokemukseni mukaan moni meistä on kovin ankara ja suorastaan jyrkästi tuomitseva itseään kohtaan. Minä olen yksi meistä. Tai ainakin olin kunnes tietoisesti ja apuakin saaneena olen opetellut katsomaan itseäni hyväksyen ja hellien. Tosin opettelu jatkuu, sillä en aina ollenkaan tässä onnistu.
Tapaan työni puolesta paljon ihmisiä, jotka ovat osaavia, ahkeria, tunnollisia ja työlleen sitoutuneita. Mahtavia tyyppejä, jotka ovat luonani avoimia ja rehellisiä ja yhteinen dialogimme oivalluttaa ja voimaannuttaa varmasti meitä molempia. Milloin agendalla on työkuorman suuruuden kanssa painiminen ja siitä väsyminen, milloin kokemus esimiehen epäasiallisesta kohtelusta tai tavoitteena uusien haasteiden löytyminen. Milloin vaan sisuskaluja kärventää epämääräinen ikävä tunne, josta ei oikein saa kiinni yksin pohdiskellen.
Kaikki on periaatteessa hyvin. On koti, perhe, työ ja harrastukset. On kelvollinen toimeentulo ja mahdollisuus unelmoida. Mikään ei varsinaisesti ole huonosti ja kuitenkin on vaikea olla tyytyväinen, josta tietenkin on huono omatunto ja syyllisyys. ”Kyllähän minun pitäisi osata nauttia elämästä, kaikkihan on hyvin ja niin monella ei ole”. Syitä tuohon epämääräiseen oloon on lukemattomia ja ne ovat kunkin omat. Tosin yleistyksiäkin voisi tehdä lukuisia, mutta otan tähän nyt yhden. Epämääräisen olon taustalla nimittäin voi olla ankaruus ja vaativuus itseään kohtaan.
Miten puhun itselleni, entä muille?
Jos ystäväni on lihonut muutaman kilon, en suinkaan sano hänelle, että oletpa sinä lihonut ja mihin sinun itsekurisi on joutunut. Tai jos kollegani on kiireisen työpäivänsä lomassa unohtanut lähettää elämää suuremman kokouksen kutsut ajoissa, en kerro hänelle, että no nyt koko firman tulos on vaarassa sinun mokasi takia ja olisi parempi kaikille, jos nyt vaan ihan itse tajuaisit ottaa lopputilin. Jos ystäväni on väsyneenä ostanut kaupasta valmisruokaa, en taatusti hauku häntä huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi äidiksi ja niputa siihen vielä sitä, että oletpa surkea puolisoksikin ja kotihengettäreksihän sinusta nyt ei koskaan ole ollutkaan.
Sabotoitko sinä hyvinvointiasi?
Minä en ole koskaan toiminut näin. Tai siis hetkinen…en ole toiminut näin ystäviäni tai kanssaihmisiäni kohtaan. Mutta kyllä, myönnettävä se on, minä olen puhunut itselleni juuri näin. Olen siis sabotoinut omaa hyvinvointiani ja onnellisuuttani olemalla kohtuuttoman ankara ja tuomitseva itseäni kohtaan. Nähnyt ja tuominnut jokaisen mokani ja virheeni. Auts!
Minun on pitänyt osata, olla aina terve ja tehokas, minä en ole saanut tehdä virheitä. Ja kun kuitenkin olen tehnyt virheitä, sairastunutkin ja ollut joskus jopa tylsistynyt ja todella tehoton, on sisäinen inkivisiittorini juhlinut. Shampanjapullon korkit ovat vahingonilon siivittämänä poksahdelleet ja tasainen tahti on jumputtanut epäonnistumisen sinfoniaa.
Nykyään tiedän, miksi olen ollut niin vaativa ja ankara itseäni kohtaan. Ja koska usein miten ymmärrän oman käyttäytymiseni syy- ja seuraussuhteen, olen pystynyt antamaan itselleni anteeksi sen, että en ole osannut toimia toisin. Minullahan on loppuelämäni aikaa opetella. Nykyään kun mokaan, pyrin katsomaan itseäni peilistä ja toteamaan hyväksyen, että näin minä nyt mokasin. Kannan vastuuni ja pyydän anteeksi niiltä, jotka ovat mokani takia kärsineet. Ehkä jopa opin virheestäni. Tiedän, että tulen vielä mokaamaan lukemattomia kertoja. Ihmiset kun tekevät virheitä.
Annatko sinä itsellesi luvan olla ihminen?
Ihminen tavattavissa -terapeutti, työyhteisövalmentaja Maritta Joki
www.mentoritas.fi
