Olen elänyt elämäni muuttolaatikoiden keskellä. Muutimme jatkuvasti lapsuudenperheeni kanssa, ja kotoa muutettuani olen jatkanut samalla mallilla, tahti kiihtyen muuttamista paikasta ja kaupungista toiseen.
Lapsuudenperheeni oli jatkuvassa muutoksessa koko ajan: lapsia syntyi parin vuoden välein, ja muuttoja tehtiin parin vuoden välein, joskus useamman kerran vuodessa. Yrityksiä perustettiin ja lopetettiin. Isäni loukkasi itseään onnettomuuksissa usein. Elämämme oli kriisistä toiseen siirtymistä.
Meillä ei puhuttu, eikä tunteita tunnistettu. Ilmapiiri oli rakkaudeton, sydämetön, ja julma. Elämän raamit tulivat tiukasta uskonnollisuudesta, jota tulkittiin ristiriitaisesti.
En ole sopeutunut mihinkään. En ole löytänyt paikkaani, enkä varsinaisesti rauhaa elämääni ja olemukseeni.
Olen pakonomaisesti toistanut tuttua elämän mallia: luonut kriisejä, muuttanut, ja etsinyt epävakautta. Ollut epävakaa ja talttumaton.
Minä olen todella ollut yhteiskunnan laidalla, kuin kulkukoira katsellut kylän laidalla elämänmenoa, kuulumatta minnekään, löytämättä pysyvää paikkaa, vakituista ruokakulhoa. Olen heilutellut häntääni armopalan toivossa vastaantulijoille, nuollut kupit puhtaaksi toisten jäljiltä.
Olen ulvonut kuuta yksinäisenä sutena kylän laidalla olevan roskakasan päällä ja vaeltanut tulitikkutyttönä kaupungin katuja, löytyisikö jostain minullekin sellainen haavekuva, lämmin pirtti, jonne mennä syömään itsensä kylläiseksi ja sitten nauttia toisten seurasta, rakkaudesta ja lämmöstä.
Todellisuus, jossa olen elänyt, ja joka on minut sysännyt ajattelemaan, ettei minulle kuulu mitään, on kertautunut ja toistunut traagisella tavalla yhä uudelleen ja uudelleen. Tuhon kierre on voimakas ja sen imu on vastustamaton: kaikki hyvä kääntyy pahaksi, rakkaus muutetaan kammella rakkaudettomuudeksi.
Kuiluun putoava, tyhjäkatseinen erakko mäjähtää kuilun pohjalle ja jää siihen kitumaan.
Miten tällainen ihminen, joka on imenyt itseensä häviäjän, kerjääjän, sivussaolijan roolin, voi päästä takaisin valoon ja elämään?
Ylitettyäni perushäpeäni uudelleen ja uudelleen. Tultuani häpäisyn sijasta kannetuksi ja hyväksytyksi, olen alkanut vakautua. Olen alkanut kuulla muutakin viestiä ja katsoa ihmisiä silmiin.
Olen alkanut uskaltaa ajatella, että voin olla elämän arvoinen. Voin olla ihminen, jolla on paikka maapallolla, omassa elinpiirissä, omassa kodissa.
Sisältä käsin kasvava ymmärrys ja varmuus siitä, että todellisuus on olemassa, on alkanut hajottaa dissosiaation maailmaa. Verho epätodellisuuden ja todellisuuden välillä on alkanut muuttua kevyemmäksi, harsomaiseksi, läpikuultavaksi, ja toisinaan sitä ei edes enää ole.
Identiteettini rakentuu pikkuhiljaa. Ei unohduksen kautta, tai menneisyyden kieltämisen kautta, vaan kesyttämällä kulkukoiran, menemällä sen luokse, pesemällä sen, ruokkimalla, antamalla turvallista, varmaa hyväksyntää, rakkautta.
Olen kulkenut häpeästä suruun. Suren paljon ja itken menetettyä viattomuutta ja menetettyjä mahdollisuuksia. Kuljen läpi pimeän ja ymmärrän, ettei mikään ulkoinen kohennus auta, vaan paranemisprosessi on sisäinen, lempeä, hidas. Paranemisprosessi on täynnä hetkiä, jolloin koko keho reagoi yllättävällä tavalla: rentoutuu, tuntuu hyvältä ja alkaa tuntua oikealta, todelliselta.
Rakkaudellisuus saa kehon tuntumaan hyvältä ja kauniilta ja saa olemuksen pehmenemään.
Surun myötä olen alkanut myös liikuttumaan. Kohtaan sisäistä lastani paljon, ja liikutun hänen rinnallaan.
Liikutun lasteni kanssa ja heidän olemuksiensa äärellä. Tunne ihanaa kiitollisuutta siitä, että elämän toinen puoli kolkuttelee ovella: rakkaus ja hyväksyntä, lempeys ja ilo tulevatkin hiipien sisään.
Sellaiset asiat tulevat salakavalasti, kun saa kokemuksia turvasta, pelastuksesta, kun huomaa, että kaikesta selviää ja että ihmiset ympärillä eivät katoa, vaan kestävät minua, käyvät läpi asioita kanssani ja pysyvät siinä.
Olen alkanut ilmaista itseäni ja huomannut, että se on johtanut hyvään, ja johtanut siihen, että olen saanut kiinni siitä, mitä tarkoittaa olla elossa, elävänä ihmisenä. Ei enää elossa velvollisuudesta, elävänä kuolleena, pelkääjänä.
Menetysten keskellä olen todennut, että menetetty minuus alkaa palautua, yhteys korjaantua itseen ja muihin.
Ajatella, että kiusattu ja hyljätty tyttö, istuu nyt huoneessaan, ja kynttilän valossa tuntee sellaista, että ehkä minullakin on jotain annettavaa tälle maailmalle, ja minäkin uskallaan ajatella, että olen rakkauden arvoinen.
Sekin liikuttaa, ja suolaiset kyyneleet maistuvat hyvältä jouluisen pähkinäsuklaan seassa.
Ihanaa joulunaikaa , armollisuutta ja rakkaudellisuutta!
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Tiina Villacorta
