Mulle yksi vaikeimmista tunteista on ilo. Kyllä, luit ihan oikein.
Mä oletan, että aika moni tuntee musta sen hauskan puolen, sen, joka heittää läppää monessa tilanteessa, nauraa ja ”pitää tunnelmaa yllä”. Sekin on tietenkin totta, mutta ei todellakaan koko totuus eikä sillä ole mitään tekemistä ilon kanssa. Se on yksi mun vahvimmista selviytymismekanismeistani, heittää vitsi siihen kohtaan mikä on vaikea syystä tai toisesta kohdata. Tästä mä yritän oppia pois. Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla hauska, vaan sitä, että en käyttäisi sitä enää tilanteissa, joissa todellisuudessa haluaisin paeta kyseisessä hetkessä jotain, mikä tuntuu vaikealta kohdata. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, mä koen ilosta syyllisyyttä, jotain hyvin syvää häpeää ja ”väärässä olemista”. Aidosti iloinen ihminen herättää mussa tietynlaista kateutta, ajatuksen siitä, että mäkin haluaisin. Mäkin haluaisin osata olla iloinen.
Syyllisyyttä ilosta
Mä osaan listata asioita, jotka herättää mussa iloa ja mä tunnistan tuntevani iloa mutta se on mulle vaikeaa. Mun on helppo kokea esimerkiksi syvää kiitollisuutta, mutta ilo herättää mussa niin voimakasta syyllisyyttä, että sen tunteminen aidosti ja täydesti on mulle todella vaikeaa. Tämän ymmärtäminen on ollut melkoisen syvän itsetutkiskelun tulosta. Juha Tapio laulaa kappaleessaan Suurenmoinen elämä näin: ”surun kestäväksi kasvoin, onnen en.” Mä tunnistan tuon lauseen itsestäni todella hyvin. Mä tunnistan myös sen, miksi se on mulle niin vaikeaa ja haluan alkaa valita toisin. Traumataustastani johtuen mä olen elänyt elämäni valmistautuen koko ajan johonkin hahmottomaan ja tunnistamattomaan tuhoon – johonkin, jonka olemassaolosta en tiedä, mutta mihin mun on osattava varautua. Kun elää näin stressaavassa ylivireystilassa koko ajan, on mahdotonta tuntea iloa.
Rohkeus muutokseen
Viimeiset 8 vuotta mä olen tonkinut mun sisintäni hyvin aktiivisesti yrittäen löytää itsestäni riittävästi rohkeutta kohdata kaikki se, mitä sieltä on noussut. Aina se ei ole onnistunut, omat pakokeinot on olleet toisinaan hyvinkin ahkerassa käytössä. Mutta paljon sitä rohkeutta on löytynytkin. Rohkeutta olla valitsematta sitä, mikä kutsuu niin lujaa, että tuntuu ettei muun kuuleminen ole mahdollista. On vaikeaa olla valitsematta omaa narratiivia, tarinaa, jonka ympärille on kasvattanut itsensä, sen valheellisen kuoren, joka on ollut pakko rakentaa selvitäkseen. Vaatii rohkeutta päästää siitä irti. Todeta, ettei se, mikä joskus on ollut totta ja pakollista, ei enää palvele. Alkaa tekemään tekoja itsen puolesta, opetella seisomaan omalla puolella, valita itsensä ja oppia näkemään se, mikä tänään on oikeasti totta. Olla itselleen riittävän armollinen sietääkseen sen, että tällä matkalla ei koskaan tule valmiiksi. Sitä mä opettelen, olemaan keskeneräisenä iloinen. Tunnistatko sä, mikä tunne on sulle vaikea?
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®️ Essi Sivula
