Johtaja istuu norsunluutornissaan ja katselee sieltä ylhäältä tyytyväisenä ahertavia alaisiaan. Johtaja hyväksyy operatiiviselle toiminnalle asetetut tavoitteet: kappalemäärät ja yksiköt ja liikevaihto- ja tuottotavoitteet.
Pyörä pyörii ja katetta syntyy. Ongelmatilanteissa johtaja löytää ratkaisun heti, hänellä on kokemusta kaikenlaisista tilanteista ja lukuisia ratkaisumalleja myös uusimmista teorioista. Johtaja esittelee tuoreen ratkaisunsa hallitukselle ja kas… kivi kengästä on poissa – pyörä pyörii ja katetta syntyy.
Tämä oli minun käsitykseni johtajuudesta suorituskeskeisessä maailmassa. Maailmaan ei kuulunut ihmisiä, ei ihmisten menneisyyttä ja nykyisyyttä, toiveita ja tarpeita. Ei työyhteisön väistämätöntä vuorovaikutusta jokaisen työyhteisön jäsenen henkilökohtaisista lähtökohdista. Työyhteisön, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus on joko avointa ja turvallista tai sulkeutunutta ja pelkojen värittämää.
Tämä käsitykseni on muuttunut noin kahdenkymmenen johtajuusvuoteni siivittämänä ymmärrykseksi siitä, että jos johtajana en kykene kantamaan omaa ihmisyyttäni, en ole itsekkään turvassa enkä luo ympärilleni avointa toimintakulttuuria. Kätkemällä ihmisyyteni johtajuuden taakse toimin omista peloistani käsin niin, että kuvittelen kykeneväni johtamaan myös vuorovaikutusta suoritusperusteisesti ja ratkaisukeskeisesti ulkoistaen väistämättömän: ihmiset.
Ymmärrykseni avautui, kun jouduin tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehtoni oli nostaa hallituksen edessä kädet ylös ja luovuttaa. Todeta, että nyt en osaa, taitoni eivät riitä, minulla ei ole ratkaisua näin vakavaan ja mutkikkaaseen tilanteeseen. Koin tilanteen niin vaikeana itselleni kaikkine arvottomuuden, riittämättömyyden ja epäonnistumisen häpeän tunteineen, että purskahdin itkuun.
Minun oli pakko pyytää apua. Käsitykseni mukaan sellainen ei ollut sopinut johtajalle. Nyt ymmärrän, että ilman murtumistani, olisin ajanut yrityksen vielä ahtaammalle. Olisin myös voinut viedä ongelman ratkaisun konsultille, työnohjaukseen tai ulkoistaa vastuuni ja syyllisyyteni jollekulle muulle ja voinut näin toimien väistää ikäviä tunteitani. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan kohtasin pelkoni hylätyksi tulemisesta. Ehkä olin väistellyt pelkojani jo niin pitkään, että ne eivät enää pysyneet piilossa edes itseltäni?
Mitä sitten tapahtui? Sainko potkut, koska olen kelvoton, heikko ja haavoittuvuuteni on nähty? En. En tullut hylätyksi vaan sain apua ja tukea sekä johtajuuteeni, että tilanteen selvittämiseen. Tilanne johti kokemukseen turvasta ja johtajuuteni arvostuksesta. Ihmisyydessä on perin mielenkiintoista, että ilman ulkoista kokemusta turvasta ja ilman kokemusta kannetuksi tulemisesta – tuo turva ei asetu meihin. Ilman kokemusta turvaa ei siis ole olemassa. Sitä ei voi teoretisoida tai liimata päälle – se syntyy aidon kokemuksen kautta.
Murtumiseni johti pelkoni poistumiseen ja lupaan liittyä ihmisenä työyhteisööni. Minun ei tarvitsese selvitä yksin enkä ole yksin. Koen olevani turvassa johtajana myös vuorovaikutuksessa työntekijöidemme kanssa, en pelkästään työskennellessäni johtoryhmän tai hallituksen kanssa. Minun ei tarvitse ennakoida ja varmistella. Voin olla utelias ja luova. Voin luottaa.
Työnohjauksessani ymmärsin, että olen rakentanut rajani suojatakseni itseäni itseltäni. Rajani ovat rakentuneet tulkitsemieni ulkoisten toiveiden täyttämiselle. Sanalla sanoen miellyttämiselle. Noiden rajojen romahtaminen on merkinnyt minulle hylätyksi tulemista, taloudellista hätää, kodittomuutta ja kuolemaa. Lakaisin nuo pelkojeni muovaamat rajani pois ja jäin henkiin.
Tahdon näkyä, nähdä itseni totuudellisesti ja kohdata omat tarpeeni. Rakentaa rajani uudelleen turvassa. Uskaltautua aidolle vuorovaikutukselle ja johtaa työyhteisöäni edelleen ihmisenä, itsenäni, ihmisyyttä kunnioittavasta arvopohjasta.
Tämä tarinani on myös esimerkki siitä, mitä koulutuksemme voi muuttaa niin johtajuudessa kuin lähisuhteissamme. Se voi purkaa meitä kuormittavia uskomuksia tai toimintamalleja. Lakaista esteitä vapaamman vuorovaikutuksen edestä ja vahvistaa rohkeuttamme näkyä itsenämme ja hyväksyä ihmisyytemme.
Tommy Hellsten -instituutin toimitusjohtaja Taina Arjanne
(Blogin kuva: Ulla Hukka www.cardehumma.fi)
