Kuolema

Läheisen kuoleman lähellä tulee ensin kylmä. Sisin värisee mykistyneenä hallitsemattoman edessä. Ei tiedä pysyykö ehjänä vai hajoaako. Samalla ympäröivän maailman kolkko kolina tuntuu kohtuuttomalta ja ristiriitaiselta, jonka vierelle oma pysähtyneisyys ei tunnu aina mahtuvan. 

Osa itsestä haluaa ehkä kääntyä kannoillaan ja paeta mielettömyyttä, joka saa vailla vastausta raastaen kysymään yhä uudelleen: miksi, miksi? Suru luopumisesta saa yhä uusia muotoja epäoikeudenmukaisuuden, virheen, vääryyden, mielettömyyden ja julmuuden kokemusten rihmoista. Pakenemisesta voi alkaa matka kohti katkeroitumista, jonka vierellä ei ole koskaan lämmin.

Osa itsestä seisoo ehkä järkähtämättömänä kuoleman edessä, vastustaa ja nöyrtyy vuorotellen ja lopulta järjen avulla vaientaa sisäisen ristiriidan ja hyväksyy vääjäämättömän. Mielettömyyden sijaan löytyy järjellinen vastaus: aika on rajallista, pulinat pois. On vaan mentävä eteenpäin kuin mummo lumessa. Vaihtoehdottomuudesta tulee kuin hetken lämmittävä peitto, jonka tiukassa otteessa ei tarvitse väristä.

Osa itsestä voi kokea syvällä ylimaallista rauhaa ja lohdutusta. Sisin näkee yhteyden elämän ja kuoleman välillä, kun suru saa luvan tulla ja murtaa kiinteän nestemäiseksi, järkähtämättömän liikkuvaksi ja läpinäkymättömän läpinäkyväksi. Tällainen kontrollin pettäminen kutsuu luokseen rakkautta. Siinä missä pelko kangistaa, rakkaus sulattaa, synnyttää uutta ja vie dynaamisesti eteenpäin. Rakkaus sallii kysymykset vailla välittömiä vastauksia; elämän rajallisuus ei ole minun hallinnassani, joten minun ei myöskään tarvitse arvioida missä ja milloin tapahtuu virheitä lähtöjärjestyksessä. Luottamuksesta kaiken merkityksellisyyteen ja kannettuna olemiseen huokuu kestävää lämpöä, jonka äärellä saa väristä, jähmettyä, huutaa, ulvoa, nyyhkyttää, raivota, hiljentyä tai vain olla. Ei tarvitse palella yksin.

Kuoleman tullessa lähelle joudunkin kohtaamaan oman kontrollini ja kantamaan sen seurauksia. Mitä enemmän kontrolloin, eli pelkään, sitä painavampi on taakkani. Jokainen päätös purra hammasta, päättää pärjätä tai pysytellä viileästi järjen tasolla, kertoo itseeni kohdistuvasta kontrollista, jonka pettämisen uhalla olen valmis uuvuttamaan itseäni ja jaksamaan yli todellisten voimavarojeni. Mitenköhän silloin kykenen kohtaamaan lähimmäiseni oman surunsa hetkellä? Olenko lämmin peitto tai olkapää vai kenties vain viileä vaatimus? 

Mikä ihme saa ihmisen kontrolloimaan niin epäinhimillisesti hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi rakkautta? Ehkä taustalla on pelko näyttää omaa heikkouttaan, eli sitä, että en pärjääkään yksin kaiken kärsimyksen keskellä. Ehkä en siedä todellisuutta jota en voi hallita. Ehkä en siedä pettymystä siitä, etten voikaan itse pelastaa itseäni – että en voikaan hallita elämää, enkä kuolemaa. Ehkä on pelottavaa jos en olekaan niin vahva kuin olen uskonut ja uskotellut olevani. Ehkä häpeäni on liian suuri nöyrtyäkseni.

Kontrolli on kuin lukko, joka telkeää taakseen mahdollisuuden elää vapaasti. Rakkaus taas on kuin avain, joka vapauttaa elämään jopa kuoleman lähellä. Mitä vähemmän kontrolloin, sitä kevyemmäksi suru luopumisen hetkellä sulaa, vaikka olisi miten suuri tahansa. Siitä voi tulla hengitettävää pakahduttavan sijaan. Jaettavaa vaiettavan sijaan. Ja mitä vapaammin hengitän, sitä pienemmäksi käy ristiriidat itseni ja ympäröivän maailman välillä. Avain lukkoon on aina itselläni. Panttaan sitä omalla kontrollillani.

Kun luovun kontrollista, kehtaan tarvita rakkautta, jotain selittämätöntä ja itseäni suurempaa ja voimakkaampaa. Kun oma kontrolli kuoleman lähellä hellittää edes hiukan, saa suru luvan tulla. Silloinkin, kun pelkään hukkuvani siihen. Pelko luo illuusiota suruun hukkumisesta luottaessani pelkooni. Luottaessani rakkauteen, saan kokemuksen sylistä, johon suruni mahtuu. Tällöin minun ei tarvitse oikaista perille pelkän järjen ohjastamana, eikä toisaalta pinkaista pakoon pelon ahdistamana. Sillä oikotietä ei onneen tunneta. Sen sijaan rakkaus ohjaa katsomaan surun avaamaan railoon minussa, jossa tapahtuu kaiken aikaa enemmän kuin pelkin silmin pystyy näkemään, korvin kuulemaan, käsin koskettelemaan tai sanoin kuvaamaan. Rakkaus synnyttää alati uutta elämää, jopa kuoleman lähellä. 

Mitä enemmän uskallamme luopua kontrollista, sitä lämpimämpää meillä on silloinkin kun olosuhteet saavat palelemaan. Mitä enemmän uskaltaudumme kohtaamaan kuolemaan liittyvää pelkoa ja surua, sitä paremmin lohdutetuksi voimme tulla ja kokea toivoa kaikkein synkimpinäkin hetkinä.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-3486778

 

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.