Kuoleman edessä - ihmisenä ja lääkärinä

23.03.2020

Olen ihan pikkuinen tyttö, ehkä 4- tai 5-vuotias puettuna hautajaismekkoon ja olen äitini kanssa pienessä kappelissa. Seisomme avonaisen arkun vieressä jättämässä vainajalle hyvästejä ennen varsinaista siunaustilaisuutta. Äitini viisaana naisena on tuonut minut sinne ja hänen seurassaan minua ei pelota yhtään, vaan pikkulapsen mutkattomalla tavalla vain ihmettelen isoäitini kellankelmeätä ihoa. Kuolema on läsnä ja me kunnioitamme sitä; minä ja äitini. Hetki on jäänyt mieleeni.

Seuraavassa muistossa olen nuori lääketieteen opiskelija ja osallistun opetukseen ruumiinavaussaleissa. Siellä on sattumalta samanaikaisesti kaksi hyvin eri-ikäistä vainajaa. Toinen heistä on iäkkäämpi herra ja toinen on ennenaikaisesti syntynyt pikkuruinen vauva. Molempien kuolinsyy on ilmiselvä, sairaus on runnellut heidän kehonsa niin, että myös kokematon nuori opiskelija ymmärtää konkreettisesti sen, että elämä tuossa kehossa ei ole ollut enää mahdollista.  Tämän ymmärtäminen auttaa hyväksymään väistämätöntä.

Saman murheellisen väistämättömän ääressä olen vuosikausia myöhemmin, keskellä yötä juuri kuolleen oman äitini vuoteen äärellä. Itken hiljaa ja ihailen sitä, kuinka kauniilta ja rauhalliselta hän näyttää, vihdoinkin. Kaikkina viimeisinä vuosinaan hän, sinnikkyydestään huolimatta, oli näyttänyt äärimmäisen uupuneelta. Sairas sydän oli toiminut kehnosti ja sen pysähdyttyä lepo ja rauha laskeutuivat äitini kasvoille.

Seuraava muisto on työstäni ensihoitolääkärinä. Olen työtehtävällä, jossa hyvin iäkäs ja raihnainen ihminen menehtyy. Heti perään saamme uuden hälytyksen ja pääsen todistamaan, kuinka uusi elämä syntyy, vauhdikkaasti ja hieman ennalta-arvaamattomasti sairaalan ulkopuolella. Yhtäkkiä, aika pysähtyy kunnioittaen sitä, joka lähti tästä maailmasta ja  toivottaen tervetulleeksi sen, joka syntyi tähän maailmaan, elinvoimaisena ja vahvana. Olen mykistynyt.

Aina elämä ei ole oikeudenmukaista. Aina elämä ei mene niin kuin elokuvissa. Ammatissani olen kohdannut potilaitteni ja heidän omaistensa kautta kärsimystä ja kuolemaa ja oppinut kunnioittamaan sitä. Erilaisissa työtehtävissä lääkärinä olen kohdannut satoja, ehkä tuhansia kuolevia tai kuolleita ihmisiä. Kuoleman edessä olemme kaikki paljaita, myös me ammatti-ihmiset. Joskus olen surrut nuoren keholtaan terveen ihmisen itsemurhaa. Joskus miettinyt miksi tämä tarpeellinen ja ilmiselvästi hyvin rakastettu ihminen riistettiin ennenaikaisesti perheensä keskeltä. Joskus olen pohtinut kuinka paljon kipua ja tuskaa mahtuu yhteen ihmiselämään. Näihin kysymyksiin minulla kuitenkaan ei ole vastauksia. Ei kellään ole.

Kaikilla ihmisillä on jossain määrin kuolemanpelkoa. Myös minulla on, tietenkin. Se on hyvä, elämää suojeleva seikka. Nyt kuitenkin, koronapandemia ja sen uutisointi, varsinkin someilmiöt lietsovat todella paljon negatiivisia tunteita, jotka eivät suojele miltään vaan vievät voimia. Pelko ja paniikki tarttuvat hyvin helposti. On liian helppo syyllistää. Elämä haluttaisiin saada hallittavaksi. Kuolemaa halutaan hallita. Tämä on absurdi vaatimus. Ei kukaan meistä pysty hallitsemaan elämää ja kuolemaa, loppukädessä. Ei kukaan. En missään nimessä kritisoi asianmukaista varautumista. Poikkeustoimien tarkoituksena on taata potilasturvallisuutta ja sitä, että kaikkien hoito sujuu asianmukaisesti ja että terveydenhuolto ei ylikuormittuisi. Potilasturvallisuus on kuitenkin eri asia kuin fantasia ihmisen kuolemattomuudesta.

Kuolemassa sinänsä ei ole pelättävää. Ehkä ennemmin pitäisi pelätä sitä, että kuollessaan huomaa, että ei ole elänyt.

Anna-Maija Antman on yli kaksikymmentä vuotta lääkärinä työskennellyt Ihminen tavattavissa-koulutusohjelman opiskelija. 
Yhteydenotot: antmananna@gmail.com

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.