Kun sairastuu vakavasti, esimerkiksi syöpään, ajatus kuolemasta tulee vääjäämättä lähelle. Kuolema ylipäätään herättää paljon erilaisia hankalia tunteita, ainakin minulla.
Toisinaan koen, että kuolema on liiaksi putsattu pois näköpiiristämme. Tai ainakin sen nostattamat tunteet on. Elämme kuin emme kuolisi edes silloin, kun kuolema on oikeastikin lähellä.
Kuolemanpelko ahdistutti minua suunnattomasti sairastuttuani kolme vuotta sitten syöpään. Olin aina ennen pelännyt vain läheisteni kuolemaa, mutta nyt olinkin valokeilassa itse: entä jos minun aikani onkin täyttymässä jo nyt? Pelko oman elämän menettämisestä tuli, niinkuin tunteet tulevat, ohjailematta ja lupaa kysymättä, realiteeteistakaan viis veisaamatta. Minun syöpäni oli löydettäessä vain paikallisesti levinnyt, joten heti alusta pitäen tähtäimeen otettiin poisparantava hoitolinja. Ja näin myös lopulta kävi, Luojan kiitos. Silti kuolemanpelko piti otteessaan. En halunnut kuolla vielä, mutta minun piti kohdata oma kuolevaisuuteni.
Ohitin kuolemanpelkoni usein ja se ohitettiin usein. Kuulin erilaisia voimalauseita, joiden tarkoitus oli varmasti vilpittömästi hyvä, mutta jotka kiirehtivät toisinaan senhetkisten todellisten tuntemusteni yli ja ohi. Sinä olet taistelija ja selviät tästä! Yli 90% rintasyöpään sairastuneista selviää! Älä itke, nyt se hoidetaan pois ja olet taas entistä ehompi! Kuuntelin ja nielaisin tunteeni, saatoin jopa pyytää niitä joskus anteeksi.
Koin tosiaan toisinaan syyllisyyttä kuolemanpelostani edellämainitsemieni voimalauseiden viidakossa. Häpesin pelkoani, joka kaiken todistelun ja järjen mukaan oli kohtuuton ja turha. Häpesin myös olla se masentava tyyppi, joka tuo kuoleman aiheena ryhmiin ja muihin sosiaalisiin tapahtumiin. Toisinaan olin reippaampi kuin oikeasti tahdoin, koska pelkäsin ettei todellisia tunteitani kestetä. Se tuntui raskautena koko kehossa ja väitän, että kipunikin oli silloin kovempaa.
Vaan voi mikä autuus avautui niissä hetkissä, joissa sain olla totta kuolemanpelkoni kanssa. Kun sain sanottaa mustaakin mustempia ajatuksiani vapaasti. Joskus tällaiset hetket päättyivät helpottavaan yhteiseen itkuun, joskus helpottavaan yhteiseen nauruun, tai molempiin yhtä aikaa. Ne ovat olleet oikeita aarre-hetkiä, yhteyden helmiä läheisissä ihmissuhteissani.
Kun sain jakaa esimerkiksi jotain siitä, miten musertavaa olisi lähteä lasten ja puolison kanssa jaetusta perheyksiköstä pois näin varhain, todentui ja konkretisoitui välillämme elävä rakkaus entisestään. Ajattelen, että yhtä hyvin kuin elämän kukkeudenkin keskellä on lupa itkeä, saa kuoleman lähellä myös nauraa, sillä suru ja ilo eivät sulje toisiaan pois. Aivan kuten eivät pelko ja rakkauskaan. Siellä missä on rakkautta, on myös lupa ilmaista pelkoaan. Ilmaisematon pelko, joka jää yksin kannettavaksi, purkautuu harmillisen usein yhteyttä rikkovana vihana, kaunana tai katkeruutena.
Nyt kun elän vapaana syövästä ja enimmän osan aikaa vapaana myös kuolemanpelosta, pystyn katsomaan asioita taas vähän eri näkövinkkelistä. Näen myötätunnolla paitsi paljon tukeneet läheiset, myös heidät jotka välttelivät aitoa kohtaamista. Ja näen vielä itsenikin melko kokonaisena: sekä sen minut joka sortui reippauteen kuten sen minut joka antautui toisten tuettavaksi ja auttamaksi. Ymmärrän niin, että reipas minä kadotti hetkellisesti yhteyden rakkauteen ja uskon omaan rakastettavuuteensa, kun taas avulle ja tuelle antautunut minä kellui rakkaudessa.
Näen myös sen miten harvassa ovat ne sosiaaliset tilanteet, paradoksaalisesti varsinkin terveydenhuollossamme, joihin kuolemanpelko, tai kuolema ylipäätään, mahtuu mukaan. Vaikka se koskettaa meitä jokaista riippumatta siitä miten huippu terveydenhuolto meillä on ja miten reippaita taistelijoita ikinä olisimmekaan. Ikäänkuin ikävät tunteet söisivät pois hyvät tunteet, joita kaiketi niin kipeästi ja alinomaan tavoittelemme.
Siksi haluan uskaltaa nyt terveenäkin olla se tyyppi, joka tuo kuoleman elämän rinnalle, koska koen, että elämä tulee eletyksi vain täytenä. Täyteen elämään mahtuvat sekä helpottavat että hankalat tunteet, sekä ylä- että alamäet. Joko tai – elämä jää mitä todennäköisimmin vain osittain eletyksi kun osa itsestä on aina selviytymistilassa, vailla kokemusta liittymisestä täydesti täyteen elämään.
Tunteen kohtaaminen ei ole tietämistä eikä ratkaisemista, vaan sen sietämistä. Siihen me tarvitsemme toisiamme, että meillä yhä vähemmän olisi sellaista lastia jonka kanssa joutuisimme jäämään yksin siinä pelossa, että meitä ei aitojen tunteidemme kanssa ymmärretä, hyväksytä, kestetä tai rakasteta.
Kun hankaliakin tunteita alkaa sietää, voi alkaa ymmärtää ja hyväksyä myös inhimillisiä tarpeita, jotka kuuluvat meille kaikille. Kuten kuolemanpelon äärellä esimerkiksi toivon, lohdutuksen, turvan ja rakkauden tarpeita – ilman vastetta niihin uskomus rakkaudettomuudesta vain vahvistuu ja pelot kasvavat. Se ylläpitää sitä negatiivista kehää, jossa jäämme jatkuvasti vaille sitä mitä alitajuisestikin eniten yritämme tavoitella: kokemusta täydestä hyväksynnästä. Eivät ole siis tarpeemme ihan pikku juttuja, vaikka kuin pikkujuttuina jäävätkin arjessamme aivan liian usein ohitetuiksi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen
