Läheisriippuvuus. Sana, joka sai minut kiivastumaan vielä kolme vuotta sitten. Asia, joka oli hyvin piilossa itseltäni.
Olin eilen lounaalla minulle hyvin merkittävän ihmisen kanssa. Aikuisen miehen, joka omalla tavallaan on toiminut minulle isäpuolen roolissa. Siinä keskustelun lomassa ymmärsin, kuinka läheisriippuvainen oma isäni vielä eläessään oli. Miten se vei hänet hautaan yhdessä alkoholin kanssa.
Katsoessani asiaa nyt, ymmärrän miten olen yrittänyt tyydyttää lapsuudessa vaille jääneitä tarpeita. Tämän kanssa on kulkenut vahvasti rajattomuus – niin suhteessa itseeni, kuin toiseen.
- En ole seissyt rajojeni takana, sillä olen pelännyt tulevani hylätyksi.
- Olen ylittänyt muiden rajoja, vaikka sitten manipuloimalla, jotta saan ”sen mihin minulla on oikeus”.
- Olen hylännyt omat tarpeeni ja ollut kyvytön arvostamaan itseäni.
- Minulla on ollut harhakuvitelma siitä, että olen antanut pyyteettömästi, kun sen alla onkin ollut oma tarpeeni saada jotain ”minä annan sinulle, niin sinä annat minulle”.
Nämä ovat asioita, joita ei ole ollut kovin miellyttävä katsoa itsessään. Silmät kiinni ja pari kookasta puhallusta ihan reippaasti ulos. Katsominen on nostanut lisäksi valtavasti häpeää. Samaan aikaan koen myötätuntoa sitä kaikkea kohtaan, jolla olen yrittänyt selviytyä.
Askel aikuisuuteen on vastuu.
- Vastuu siitä, etten hylkää enää itseäni.
- Luovuta valtaa itsestäni toiselle ihmiselle.
- Vastuuta siitä, ettei toinen ihminen ole minun tarpeiden tyydytystä varten, enkä minä toisen.
Antamista ei voi koskaan pakottaa. Kaiken perusta on rakkaus. Että ensin voin ja saan rakastaa itseäni. Kokea itsessäni sen, miten olen maailman uniikein ja ihanin luomus. Luojan ihana luomus.
Siistiä…
Sen me kaikki ansaitsemme ja sitä toivon ihan jokaiselle. Taidon rakastaa itseään. Sillä siellä (täällä) on vapaus. Matka jatkuu yhävain, kohti valoa eheyttävää!
Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusopiskelija Christa Porander
www.ihminentavattavissa.fi/terapiakoulutus
