Olin lenkillä koiramme kanssa. Lämmin tuuli hiveli T-paidan paljastamia, auringossa jo hyvin tarkenevia käsivarsiani. Teki mieli laskea jatkuvasti päätä hiukan takakenoon niin, että saatoin antaa tuulen hivellä esteittä myös kaulaani ja kasvojani ja kaikenlaisten tuoksujen saavuttaa hajuaistini.
Oloni oli hyvin levollinen ja olosuhteista nautiskeleva. Samalta vaikutti Brunokin, joka mennä lönkytteli hihna löysällä pysyen, kevyenä kuin unelma. Ilman riuhtomista tai yllättävän vainun laukaisemaa levottomuutta.
Vastaamme tuli pyöräilevä lapsijoukko naapurin alakoulusta. Bruno valpastui ja intoutui viestimään miten innokkaasti hän haluaisi haistella kaikki vastaantulijat. Kyykistyin Brunon viereen ja otin kainaloon jutellen samalla, että tyydytään nyt vain katselemaan ja ihailemaan innokkaita retkeilijöitä. Moni heilutti tai huikkasi jotain mukavaa mennessään. ”Ihana koira!” ”Ja ihana sinä!”, minä vastasin.
Joukon jatkona vähän siitä jääneenä tuli vastaan kaksi poikaa. He pysäyttivät pyöränsä meidät nähdessään ja kysyivät saako silittää koiraa. ”Tottakai”, minä sanoin. Siihen he istahtivat hiekkatielle ja Bruno sai viettää kuin kissanpäiviä heidän estottomassa hellyydessään. Kuulin samalla, että he olivat olleet retkellä Pyhän Ristin kirkossa ja siellä oli ollut kivaa. Suupielistä näkyi, että jäätelöäkin oli taidettu saada.
Minä tunnistin kaiken ihastuksen äärellä itsessäni kummallisia ajatuksia. Miten pojat ovat niin huolettomia, vaikka muut ovat menneet jo aikoja sitten? Miten kiireettömiä he siinä olivat ja elivät huolettomina hetkessä. Tunnistin itsessäni tutun paniikin: mitä jos opettaja odottaakin jo tai aikaa on matkaan mennyt liian kauan? Sitäkin tunnustelin, mitä siitä mielessäni seuraisi: jonkinlainen rangaistus ja epäonnistuminen, tyytymättömyys minuun ja kenties jopa kohtaamattomuuden kuilu. Silitin mielessäni sitä tyttöä, joka yritti olla mahdollisimman kuuliainen ja näin hänet noissa pojissa, jotain siitä mitä hänkin olisi halunnut enemmän olla: huoleton. Voi miten suloinen hän onkaan, hetkessä elävä, luottavainen lapsi.
Siitä sitten pojat tarpeeksi silittelystä saatuaan lähtivät jatkamaan matkaa. Minulle jäi olo, että saimme hetkestä jotain ihan kaikki.
Vielä pidemmän hetken päästä vastaamme tuli ryhmään kuuluva tyttö yhdessä opettajan kanssa kävellen, pyöriään taluttaen. Kauas muista jääneenä. Jo kaukaa itselleni tuntematon opettaja tervehti meitä iloisesti. Kertoi sitten miten tytön pyöränkumi oli puhjennut. Sitä siinä yhdessä harmittelimme ja toisaalta hetken kauneutta ihailimme: takana oli mukava retki kaikesta huolimatta ja ympärillä viimeisten kouluviikkojen tarjoama erilaisten päivien nostattama into.
Erottuamme vastaan ei enää tullut ketään. Olin liikuttunut, niin paljon tapahtui jo heti kävelyn alkupuoliskolla. Ymmärsin poikien levollisuutta, vaikka muut olivat jo menneet: heidän takanaan oli turva ja kiireettömyys, joka käveli yhdessä rikkoutuneen pyörän omistajan kanssa hyvin elävästi sellaisella tunnelmalla, että ei mitään hätää — hyväksytään todellisuus ja eletään sen mukaan. Mikä oppi aikuiselta lapselle. Sellainen kantaa ihan sinnekin asti, kun lapsi itse on aikuinen ja tunnistaa jonkin hädän itsessään. Ei hätää, saan tarvita tukea, apua ja lohdutusta, eikä minun tarvitse selvitä tästäkään yksin.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
http://www.lupaolla.fi
