Katselin aidan takaa haassa olevaa hevosten laumaa. Heitä oli kolme. Yksi arvonsa tunteva, rauhallinen suomenhevonen – sellainen järkähtämätön luottoratsu – niin ajattelin. Toinen aikuinen hevonen, valkoinen ehkä vähän helposti huolestuva ja vahvasti laumaansa ja ympäristöään tarkkaileva – hauraan ja herkän oloinen. Ja vielä yksi, nuori ja ”huntalo” (niin äitinikin olisi sanonut). Nuorukainen haastoi harja tuulessa hulmuten, sydän riemua täynnä niitä vanhempia leikkiin, koetteli rajojaan. Lapsukaisen ei tarvinnut olla huolissaan hyväksyvästä huomiosta. Se ruskea tuntui jaksavan asettaa selkeät rajat täysin rauhallisena aina leikkiinkutsun riehaantuessa liiallisuuksiin. Ja se valkoinen, vähän hermostuneena ja huolissaan, mutta hylkäämättä.
Huomasin, että tuon nuoren hevosen seuraaminen herätti minussa ärtymystä ja vihaa. Tunsin kuinka halusin kontrolloida hevosen käytöstä – asettaa hänet ruotuun. Korvissani humisi tuttu kysymys ”etkö sinä häpeä?”, johon liittyi tuskainen vaatimus huomioida muiden tunteita, olla ottamatta liikaa tilaa sekä peittää ilo ja innostus.
Palasin hevoshaan aidan taakse vuoden kuluttua. Laumaan pyrki silloin uusi hevonen. Paljon toisia hevosia pienempi. Sellainen Peppi Pitkätossun hevosta muistuttava – ei niin selkeästi pilkullinen ”Lilla Gubben”. Pikku-Ukko oli peloissaan. Hän oli kasvanut yksin, ilman yhteyttä toisiin hevosiin, mutta halusi kiihkeästi mukaan laumaan. Hän ei ollut koskaan ollut yhteydessä keneenkään hevoseen eikä tiennyt miten sellainen voisi olla mahdollista. Niinpä hän särki aitoja rymistellessään toisia hevosia kohti, päästessään riittävän lähelle, varmuuden vuoksi puraisi. Hyökkäsi varmistaakseen, ettei kukaan muu hevonen ehtisi tehdä sitä ennen häntä ja silti nosteli korkealle kavioitaan päästäkseen toisten hevosten luokse.
Lilla Gubben oli heti minulle rakas. Sydämessä läikähti valtava lämmön tunne. Voi miten toivoin, että muut hevoset osaisivat lievittää hänen pelkoaan ja että hän itse uskaltaisi astua laumaan etsimään rauhassa ja turvassa omaa paikkaansa. Uskoa, että muuta laumassa kykenevät asettamaan hänelle rajoja ja että hän itse kykenee kertomaan omansa ilman väkivaltaa.
Palattuani hevoshaan laidalta jälleen omaan arkeeni, olin tilanteessa, jota olin odottanut pitkään. Tapaamista työyhteisöni kanssa pitkän korona- ja kesälomatauon jälkeen. Olin innoissani enkä voinut mitenkään peittää innostustani istuessamme yhteisen lounaspöydän ääressä. ”Harja hulmuten” kerroin miten etuoikeuttu olen, kun saan olla juuri siinä hetkessä aivan upeiden ihmisten seurassa. Ilo pursusi pidettelemättömänä jokaisesta solustani. Suupielet venyivät reilusti yli korvannipukoiden ja olin tavattoman onnellinen. Kunnes yöllä heräsin aivan valtavaan häpeään. Olin ollut liian innokas ja häpesin – häpesin sitä niin, että rintakehän korvennukseen ei auttanut mitkään närästyslääkkeet. Tunne oli kohdattava ja se vei minut sinne hevoshaalle – osoitti minulle kertakaikkisesti sen mitä minä pieni, ihana olin jäänyt joskus kauan sitten paitsi. Minun harjani ei ole saanut hulmuta…
…Minä olen ollut Lilla Gubben. Olen raapinut ovia ja ikkunoita saadakseni yhteyden. Olen halunnut hylätyksi tulleena kelvata mihin tahansa perheeseen tai sukuun. Ominut kenen tahansa isoäitejä omakseni ja turvakseni lapselleni ja pelännyt, että tulen taas kerran hylätyksi.
Minussa on myös se ruskean järkähtämättömyys ja luotettavuus, joka on näkynyt menestyksenä johtajan työssäni. Minussa asuu vahva pyrkimys toimia sovittelevasti asettumatta ketään vastaan tai etsimättä syyllisiä. Halu toimia integratiivisesti yhteistä etua ja hyvinvointia tavoitellen.
Ja kaikista tutuin rooli tuossa laumassa minulle on sen valkoisen äidillisen hevosen rooli, joka toivoisi, että kaikki olisi aina hyvin. Joka väsymättä seuraa, että lauma varmasti on turvassa eikä kenelläkään ole hätää. Joka sovittelee jo ennen riitaa. Rakastaa rutiineja ja on silti myös äärimmäisen utelias elämästä.
Viattomalta vaikuttava vierailu hevoshaalla vei minut syvälle oman elämäni tapahtumiin ja rooleihin. Niin voi käydä myös ihmislaumoissa, kun olemme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, parisuhteessa, suvussa, työyhteisöissä. Jos emme ota vastuuta itsestämme, tuo liinaharjainen hevonen voi jäädä mielessämme aina syrjityksi, vihatuksi tai tulla lopulta hylätyksi. Voi käydä myös niin, että Lilla Gubbenin huono käytös toisia kohtaan voi tulla kaltaiseltani liian heppoisin perustein yhteisössä hyväksytyksi siitä toivomuksesta, että itsekin olisi toivonut tulleensa pelossaan nähdyksi.
Ja ennenkaikkea tunnistamattomana itselleni liinaharjaisuuteni voisi jäädä häpeän peittoon ja näyttäytyä edelleen ilottomuutena ja positiivisten tunteideni peittämisenä. Lilla Gubbenin kaltainen yhteyden tarpeeni voisi myös herättää toteumattomana minussa aggressiivisuuden, turhautumisen ja pettymyksen tunteita. Ja kaikkien näiden tunteiden peittäminen ja kohtaamattomuus voisi syödä ison osan energiaani ja johtaa uupumukseen.
Vuorovaikutus haastaa meitä, mutta se voi myös vapauttaa, jos sille uteliaana antautuu.
Ihminen tavattavissa -ohjelman toimitusjohtaja Taina Arjanne
Kuva: Henriika Maikku, Soul Team
