Luottamus

15.01.2021

Aloitettuani terapian joitakin vuosia sitten, en ymmärtänyt miten vaikea minun oli luottaa toiseen ihmiseen. Olin kuvitellut olevani hyvinkin luottavainen, mutta olinkin sitä sinisilmäisellä tavalla. Kun toisaalta puuttui riittävä kyky suojata itseä selkeillä rajoilla ja esimerkiksi EI:n sanomisella, tuli äärimmillään myös hyväuskoisuutensa vuoksi hyväksikäytetyksi erilaisin tavoin.

Sinisilmäinen luottamus oli minulle välttämättömyys, suojakeino, jolla mahdollistin itselleni paljon erilaisia ihmissuhteita. Paljon ihmissuhteita, paljon hyväksyntää, jota niin kipeästi tarvitsin.

Mutta sinisilmäinen luottamus piti itseni palasina: luin muista aina sen millaisena voin olla kussakin suhteessa, jotta voin olla siinä hyväksytty. Amputoiduin ja amputoin, koska en luottanut kelpaavani kokonaisena, koska en aina ollut kelvannut kokonaisena - kuten esimerkiksi koulukiusattuna.

Näin terapiani alkutaipaleilla usein unia, joissa jouduin erilaisiin tuskallisiin tilanteisiin, mutta en saanut apua: ääni ei tullut vaikka yritin huutaa tai en päässyt juoksemaan pakoon lähestyvää uhkaa. Näissä unissani vieraili usein myös terapeuttini, joka kuitenkaan ei auttanut, vaikka näki hätäni. Jäin yksin selviytymään. Tunnustelin unissani kurottautumistani toista kohti tarvitsevuuteni kanssa: voinko pyytää apua ja jos pyydänkin, saanko sitä?

Ajan ja prosessini myötä pääsin vähitellen tutkimaan mistä luottamisessa oikeastaan on kysymys ja miten se eroaa sinisilmäisyydestä. Syvimmillään tarvitsin sitä, että joku näkee minut kokonaan ja silti hyväksyy.

Mielessäni olin kokemusteni vuoksi oppinut kuitenkin, kuin hyväksymisen edessä olisi ehtoja, joita täyttämällä voin vasta pyrkiä hyväksynnän tilaan. Ymmärtämättäni juoksin hyväksynnän perässä samalla kun uuvutin itseäni ikuisella riittämättömyyden tunteella: sisimmässäni pelkäsin, etten voinut koskaan olla sellainen, joka voisi olla yhtä aikaa vapaa yrittämisestä ja hyväksytty vain olemalla sitä kaikkea mitä on.

Olin kasvanut elämänkokemusteni myötä siihen uskoon, että kelpaisin vain helppona, hauskana, hoikkana, iloisena, tarmokkaana, energisenä, osaavana, pärjäävänä - listaa voisi jatkaa. Niidenkin kaikkien suhteen kuitenkin tarkkana siitä, että mitään ei olisi liikaa, ettei erottuisi häiritsevästi missään suhteessa - sehän vain ärsyttäisi ja voisi herättää kateutta toisissa ja taas olisin tarkkailemassa ehtojen epätasapainoa.

Tämä uskomus ehdoista ylsi terapeuttiini asti. Pyytelin anteeksi itkujani, naurahdin omille valinnoilleni ja reaktioilleni ja vähättelin joidenkin pahimpien kokemusteni ankaruutta. Astuin avunlähteen eteiseen, mutta en uskaltautunut pitkään aikaan kunnolla kynnyksen yli. En luottanut. Mielessäni siloitin tietä pettymykselleni ja hylätyksi tulemisen pelolleni; kun hylkään itse itseni ensin, ei tunnu niin pahalta kun terapeuttini tekee sen. Niin, se oli kai vain ajan kysymys mielessäni milloin hän sanoo minulle, että olen toivoton tapaus, en jaksa sinua enää.

Niin voi elää ihan hyvin, että näyttää itsestään ulospäin vain tietyt puolet. Mutta samalla kaiken sen torjuminen itsessä, minkä ei usko kelpaavan toiselle, vie valtavan määrän energiaa. Minulle kuului aina ihan hyvää, vaikka pimeässä peiton alla saattoi tulvahtaa iso itku vailla selityksiä, tai kevätauringon alkaessa taas paistaa, jäyti ahdistava ristiriita valoriemun ja sisäisen sotkuni välillä. Mikä minun on, nousi sanattomana huokauksena huulille yhä uudelleen.

Tiiviissä ja turvallisessa terapiasuhteessa alkoi kuitenkin rakentua vähitellen jotakin sellaista mitä en ollut koskaan sellaisenaan kokenut: vaikka itkin, vaikka naurahdin, vaikka pelkäsin, vaikka epäilin, oli terapeuttini suhtautuminen kiinnostunutta, vankkumatonta ja hyväksyvää. Vähitellen aloin ymmärtää mistä luottamisessa on lopulta kysymys.

Luottamus ei ole sitä, että uskon muiden hyväntahtoisuuteen, joka riippuu siitä miten hyvin osaan itseni kuhunkin suhteeseen mukauttaa. Luottamus ei perustu ehtoihin, joita täyttämällä voin saada hyväksyntää. Luottamus ei ole hartiavoimin ansaittua kiittävää palautetta siitä miten helppo ja mukava ihminen olen. Tämä kaikki on ehtojen täyttämistä, muottiin sovittamista ja ainakin jossain määrin itsensä hylkäämistä. Se on miellyttämistä, jotta minut nähtäisiin hyväksyen. Mutta se on samalla itsensä sabotoimista amputoimalla sellaiset osat pois itsestä, joita ei voi turvallisesti ja hyväksyen itseensä liittää, koska pelkää, että en voi tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi niiden kanssa.

Itselläni oma tarvitsevuus on kuulunut tällaisiin osiin ja sen mukana joukko hankalia tunteita, kuten suru, viha ja pelko. Niiden ilmaiseminen tekee automaattisesti minusta tarvitsevan suhteessa toisiin, sillä jotta voin kohdata niitä, tarvitsen tilaa, turvaa ja arvostusta toiselta ihmiseltä. Niille on helpompi kääntää selkänsä silloin kun uskoo voivansa tulla hyväksytyksi vain olemalla helppo ja omillaan pärjäävä.

Terapiasuhteessani olen saanut palata niihin kehitysaskeliin, joissa menetettyä tai haavoittunutta luottamisen kykyä saa harjoitella uudelleen. Sen seurauksena tällä hetkellä ymmärränkin, että luottamus on muun muassa sitä, että voin olla vapaasti sitä mitä olen ja silti turvassa ja yhteydessä toiseen. Se on sitä, että minun ei tarvitse pelätä konflikteja, jotka voisivat pelkoihini uskoessani särkeä yhteyden jopa peruuttamattomasti. Se on sitä, että voin ilmaista omia näkemyksiäni, tunteitani, tarpeitani, mielipiteitäni, halujani ja unelmiakin tulematta torjutuksi, vähätellyksi tai ohitetuksi. Se on sitä, että voin ottaa käyttöön lahjojani ja päästää ilmoille myös intohimoni niitä asioita kohtaan, joihin tunnen sisäistä kutsua sydämeni äänin. Se on sitä, että minun ei tarvitse amputoida itsestäni mitään sellaista irti, mitä joku toinen ei minussa kestä - tai mitä en itse itsessäni kestä. Se on sitä, että voin uskoa ettei minun tarvitse pärjätä ja jaksaa yksin.

Luottamus syntyy kun saan nähdä itseni toisen hyväntahtoisessa peilissä kokonaisena ja voin oppia säätelemään itseäni ja muita hyödyttävällä tavalla kaikkien erilaisten tunteideni impulsseja. Luottamus on lupa elää täysillä ja tulla kokonaiseksi löytämällä omakohtainen side siihen arvoon, joka kuuluu kiistatta minullekin - niinkuin meille kaikille. Luottamuksessa vapaudun myös kohtaamaan sellaisen syyllisyyden, joka erottaa minua toisista. Sekä sellaisen syyllisyyden, joka ei kuulukaan minulle. Luottamuksessa yhteys pysyy silloinkin, kun on korjattava omaa toimintaa.

Toissayönä näin unen, jossa leikin iloisessa piirissä laululeikkejä päiväkodissa. Olin aikuinen lasten joukossa, mutta se oli täysin luonnollista, eikä kukaan ihmetellyt miksi siinä olin. Taputtaessamme raikuvassa ringissä käsiämme ja laulaessamma “Jänis istui maassa” -laulua, huomasin yhtäkkiä terapeuttini istuvan vieressäni. Hän kuiskasi minulle hymyillen: “en muista näitä sanoja, mutta ei se haittaa, kuuntelen niitä sinulta ja laulan mukana”. Minulla menee nytkin kylmät väreet kun muistelen tätä unta, jossa oli niin syvän luottamuksen symboliikkaa: kyky leikkiä edellyttää kykyä luottaa ja kyky luottaa edellyttää turvaa.

Jaettuani uneni terapeutilleni ymmärsin sydämessä asti mitä merkitsee se, että luottaa toiseen. Silloin voin vihdoin olla totta itselleni ja toiselle, ihan kokonaisena, koska tiedän, että se on turvallista: olen hyväksytty ehdoitta yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Se on päässyt syntymään vain kokemuksen kautta.

Luottamuksen myötä minä voin liittyä ja minuun voi liittyä. Luottamus on lapsen elintärkeä kehitysaskel kohti elämää, jossa voi täysillä rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ilosanoma on tässä: sen oppiminen ei ole koskaan liian myöhäistä.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvaraukset puh. 050 348 6778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.