Lupa onnistua

17.03.2021

"Seuraava harjoitus on viedä hevonen noiden kartiomerkkien välistä. Esa näyttää kohta miten se tapahtuu. Juju on se, ettette saa puhua mitään hevoselle, eikä siihen saa koskea.  Kommunikoitte valitsemanne hevosen kanssa ainoastaan liikkumalla ja kehollisesti viestien." Henriikka selittää innoissaan.

Vai niin, tuumin ja päädyn valitsemaan harjoitukseen itselleni suomenheppa Oivan. Seuraan tarkasti Esan työskentelyä hevosen kanssa.  Hommassa menee yllättävän kauan, eikä Oiva suostu menemään yrityksistä huolimatta kartioiden välistä. "No, se ei nyt mulla onnistu, mut näitte mikä on juju ja siltä pohjalta mennään jokainen vuorollaan.", koulutusryhmä nyökyttelee ymmärtäneensä ohjeet, minä mukana. Sama homma seuraavalla, Oiva kyllä lähtee mukaan mut ei sitä kiinnosta kulkeminen merkkien välistä.

Mitä kauemmin kurssikaverilla aikaa Oivan kanssa menee sitä hermostuneemmaksi alan itseni tuntea. No tuskin se nyt munkaan mukaan lähtee, ajattelen, ja mielessäni sahaan omia siipiä poikki ennenkuin olen edes yrittänytkään päästä lentoon.

Kävelen aitaukseen Oivan viereen, jännittää, vedän happea sisään ja annan ilman virrata ulos samalla päristelemällä huulteni välistä äänekkäästi kuin osaisin puhua hevosta. Oiva vastaa päristelemällä takaisin. Olemme hetken nenäkkäin, ikäänkuin koitan hakea langatonta yhteyttä 500-600 kiloseen oriin. Lähden askeltamaan kiireettömästi ja mua ilahduttaa kuinka vaivattomasti Oiva lähtee mukaani. Askellamme kiireettömästi kohti maalilinjaa ja humps - sinne meni välistä, että heilahti! "Siellä on ja pysyy - mä tekkiin maalin" sisäinen Mertaranta huutaa innoissaan ja samaan aikaan hymyilen vaivaantuneena muulle ryhmälle. Nolona alan selittelemään tapahtunutta kuinka hevosen oivallus "kolmas kerta toden sanoo", ettei tässä ihmeellistä tapahtunut. Saati, että mulla olis taitoja. Hillumisen sijasta mua hävettää koko homma ja tunnen itseni kiusaantuneeksi huomiosta. "Katja hei, näissä harjoituksissa ei tarvitse olla hevostaitoja, ne on itseasiassa vain haitaksi. Veit Oivan läsnäololla ja se riitti.".

Pohdiskelin toisten harjoituksia katsoessa, miksi en voi vaan riemuita siitä, että onnistun? Häpeän tunne on tuttua, olen elänyt sen läpi monesti ennenkin. Mun kuuluu olla huonompi kuin muut. Koulussa, harrastuksissa ja kaikessa, toiset saa loistaa, minä en.

Autokoulua käydessä kaverin toistuvat kommentointi "et varmasti tuu saamaan korttia eka kerralla". Ja, että mulla hävetti silloin, kun sama huutelija käveli teoriaveikkaushuoneesta pääsemättä inssiajoon, kun mulla oli jo siinä vaiheessa kortti taskussa - eka yrittämällä. Häpesin onnistumista ja kun toinen epäonnistui ja hällä oli paha mieli. Eikä hänen mieli siitä muutunut paremmaksi, vaikka kuinka vähättelin ja mitätöin itseäni.

"Täällä annetaan arvosanat pärstän perusteella" kuittailu työpaikan tupakkipaikalla, kun olin pokannut harkasta kiitettävän, täydet pinnat siis. Tiesin tehneeni työni hyvin, eikä siinä naamallani ollut mitään tekemistä.  Niinpä häpesin itseäni, ettäs kehtaatkin onnistua.  Päälle vielä opettajan kommentti raskaan huokaisun säestämänä "kylläkait minun pitää antaa päättötodistukseen arvosanaksi kiitettävä, kun kerran sairaalapuolen arviointi oli viideltä viikolta 5, sehän tässä ratkaisee".

Sen amiksen viimeisen esseen kirjoittaminen oli vaivatonta, kun kerroin kokemukseni em. työharkasta valoineen ja varjoineen. Aineeni piirtoheittimiellä oppitunnin alussa sai minut vaivaantumaan. Samojen tyyppien dissaavat katseet kertoivat sen mitä ei ääneen sanottu "pärstän perusteella".

Hitto mitä paskaa, muistan ajatelleeni vuosia myöhemmin. En edes väitä, että olisin mikään herranterttu koulussa koskaan ollutkaan, joskus olisin vain kaivannut tukea ja lausetta: "katoppa tiesin että osaat ja tässä näet sen itsekin".  Sentään vähän lohdutti, että aineella sain nostettua äidinkielen numeroa paremmaksi päättötokariini.

Varhaisilta vuosilta lähtien kokemukseni olivat muokanneet minut uskomaan siihen, etten osaa enkä pysty. Vaikka osaisinkin ja pystyisinkin, saisin sen aikaan vain "pärställä" tai muulla kieroilulla. Se, että menee hyvin ja onnistuu, kukaan ei saa huomata saati huomioida. Väistämättä oppii, että muut ihmiset ympärillä ovat tärkeämpiä kuin itse ja että porukkaan kuuluakseen on parempi olla huono ja hauska kuin yksin. Tästä johtuen olin kyvytön kantamaan itseni silloin, kun olisi ollut syytä riemuita omasta menestyksestä.

Kun toisinaan ymmärrän että tärkeintä on antaa etusija omille toiveilleni, omille tarpeilleni ja että uskallan asettaa itseni etusijalle, muista huolimatta muttei heidän kustannuksellaan ja että kykenen kantamaan ja kannattelemaan vain itseni. Oikeiden ihmisten ympäröimänä ja heidän seurassaan se riittää ja siinä väärässä seurassa en halua edes olla.

Todellista itseluottamusta on, että pystyy iloitsemaan toisten onnistumisesta, se ei ole minulta pois. Kun pystyy iloitsemaan omasta onnistumisistaan muiden seurassa, kuvaa se aitoa itsetuntemusta eikä ole muilta pois. Vielä kun siihen riemuun liittyy toisia ihmisiä juhlimaan saavutustani, hetki on kaikille osapuolille sykähdyttävä, liikuttava ja ikimuistoinen.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Katja Järvenpää
www.puhelinterapeutit.fi

Kuva: Henriika Maikku, SoulTeam
 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.