Lupa pelätä ja lupa olla turvassa

20.03.2020

Lievät flunssa- ja vatsaoireet johtivat siihen, että olemme jääneet täksi viikoksi omaehtoiseen karanteeniin koko perhe. Terveydenhuollon ammattilaisina meidän tulee puolisoni kanssa olla erityisen tarkkoja siitä, missä kunnossa lähdemme työpaikalle, jossa jokaiset kädet ovat nyt erityisen tärkeät. 

Elän eristyksessä monenlaisin tuntein, joista ei ristiriitaa puutu. Eristys osuu heikkoon kohtaan itsessäni, suorittajaan nimittäin. Siihen, joka nauttii hyväksyntää vain sen kautta, miten hyvin ja paljon saa aikaan. Ja sen kautta, että uhrautuu, joustaa ja kantaa vastuuta yli ja ohi yhdessä suorittajien keskuudessa turhamaiseksi, itsekkääksi ja naurettavaksikin tituleeratun itsestä huolehtimisen. 

Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet Koronan myötä niin nopeasti poikkeuksellisiksi, että tuntuu vaikealta päästä kelkkaan oikein mukaan. Illuusio siitä, että muut tekevät jotain jossain koko ajan enemmän kuin minä, vahvistuu ja vahvistaa eristyksessä elävän suorittajani tuskaa: häpeän oireitani, jotka normaalisti olisin työkykyä arvioidessani todennäköisesti sivuuttanut, tai ainakin olisin niitä vähätellyt. 

Miten hyväksyä yhtäkkiä päälaelleen kääntynyt arvo, jonka mukaan nyt ei pidäkään mennä töihin "vaikka pää kainalossa", vaan jo pienestäkin oireilusta jäädä samantien kotiin? Nyt olenkin joutunut nokikkain ajassamme vallinneen arvon kanssa ja joudun katsomaan itseäni peiliin kysyen: "Miten minä olen tähän mennessä huolehtinut itsestäni ja miten se näkyy suhtautumisessani muihin? Mitä viestiä minä olen välittänyt ympäristölleni suorittajani kautta suhteessa heikommassa asemassa oleviin, kuten lapsiin ja vaikkapa mielenterveyskuntoutujiin? Kuinka paljon suorittajalleni on riittävästi?" 

Lapset reagoivat koulujen sulkemiseen kukin omalla tavallaan. Huomasin miten suorittajani oli jo kovaa vauhtia luomassa viikkojärjestystä ja struktuuria, jotta pakka pysyisi koossa. Niin tärkeitä kuin rutiinit ovatkin perusturvallisuuden kannalta, uhkaavat ne suorittajan ohjaksissa muuttua taakaksi ja jopa vankilaksi. Sillä suorittajan rima on niin korkealla kuin hänen todellinen omanarvontunteensa on matalalla suhteessa terveeseen omien voimavarojen, vahvuuksien ja heikkouksien tasapainoon.

Taisinkin huomaamattani alkaa päivärutiinien suunnittelulla hoitaa ensisijaisesti suorittajani tarpeita, kuten kontrollin ja hallinnantunteen ylläpitämistä. Sen vierellä lasten reaktiot näyttäytyivät raskaina ja kuin kapuloina rattaissa. Suorittajan sisäinen ääni kumisi minussa kuin suuri kello: "Eikö nyt olisi kaikilla helpompaa kun vain hyväksyttäisiin olosuhteet ja alettaisiin töihin?" Kaukana siitä asenteestani eivät olleet paradoksaalisesti ärsytystä itsessäni herättäneet meemit somessa: "Isoisämme sentään joutuivat rintamalle ja meiltä pyydetään vain kotisohvalle jäämistä". Suorittaja kun alkaa toimia niin silloin myös alkaa usein tapahtua. Valitettavasti kuitenkin herkästi kohtaamatta jäämisen kustannuksella. Kuin tunteiden salliminen jotenkin sabotoisi tekemisen meininkiä, vaikka todellisuudessa vapautta kokeva mieli on tiettävästi pakkoa parempi tehokkaampien tulosten mahdollistaja.

Kuopuksemme, ekaluokkalainen, alkoi itkeä, että haluaa kouluun. Isompiakin hämmensi selvästi kotikoulu ajatuksena. Havahduin kontrollin tarpeeseeni, joka tukee omaa turvallisuuden tunnettani. Istuin alas ja hengitin hetken. Suorittajani takaa tavoitin 12-vuotiaan tytön, joka oli hämmentynyt Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aiheuttamista rajoituksista. Ei hän oikein osannut edes erottaa mitä eroa oli ydinvoimalaonnettomuudella ja ydinsodalla. Hänellä oli vain hätä ja epämääräinen ahdistus epätietoisuudesta: milloin saa taas mennä uimaan ja milloin voi mennä ulos ihan turvallisesti ja vapautua leikkimään huolettomana? Lapsen aitoja ja tärkeitä tarpeita tulla aikuisen taholta lohdutetuksi ja perusturvallisuudella ympäröidyksi alkoi nousta suorittajani leveiden hartioiden takaa. 

Minuakin alkoi itkettää. Niin ruma ristiriita oli aikuisen ja lasten välissä. Kuin näkymätön seinä tai muuri. Halusin sen alas! Halusin kohdata lapsiani. Kerroin, että minuakin harmittaa nämä poikkeukselliset olosuhteet. Annoin heille tehtäväksi piirtää paperille kaikkea sitä koronasta mitä se heissä herättää: kuvia, värejä, sanoja, kysymyksiä, tunteita - kaikkea rajoituksetta. "Saako kirjoittaa rumiakin sanoja", kysyi ekaluokkalainen silmät innosta kirkkaina. "Saa, ihan kaikkea mitä sinä haluat nyt sanoa", vastasin empimättä asettuen mielessäni myös sen itsessäni elävän 12-vuotiaan tytön rinnalle. 

Keittiöön laskeutui luova hiljaisuus ja odottava innostus, sillä lapsilla tuntui olevan paljon asiaa. Käydessämme läpi heidän tuotoksiaan yhdessä minulle selvisi muun muassa se miten paljon he olivat tehneet Koronasta omia johtopäätöksiään, kuinka paljon tai vähän he siitä ymmärtävät, miten paljon he kaipaavat normaalia elämää ja miten paljon he pystyvät näkemään näissä poikkeusoloissa myös hyvää. Aina me aikuiset emme tiedä mitä lapsemme tarvitsevat. On aina parempi, jos pystymme tukemaan heitä kertomaan itse omasta puolestaan. Mitä paremmin tavoitamme yhteyttä omaan sisäiseen lapseemme, sitä paremmin kykenemme kohtaamaan omia lapsiamme.

Suorittajani on tullut haastetuksi aidosti levähtämään kuultuani karanteenin synnyttämän tekemättömyyden keskellä hänen tarpeitaan. Hyväksytyksi tuleminen kuuluu syvästi ihmisyyden perustarpeisiin, eli ei se suorittaja ihan syyttä ole niin kovin pinnistellyt. Entä silloin kun vaikkapa Tšernobyl räjähti tai muu tilanne, jossa omat pelkoni saivat minut suunniltaan: olinko sitä hyväksytympi mitä sujuvammin turvallisuuttani horjuttaviin tilanteisiin sopeuduin? Vai oliko minulla tilaa reagoida ja tuntea ilman, että sen pelättiin häiritsevän liikaa arjen struktuuria ja siinä selviytymistä ylipäänsä? Entä Koronan jälkeen, mitä minä tai lapseni tulemme muistamaan siitä millaista poikkeusoloissa oli elää? Oliko kaiken keskellä mahdollista kokea turvaa ja hyväksytyksi tulemista ihan vain olemalla eristyksissäkin? 

Viikon kallistuessa kohti loppua, odotan jännittyneenä omaa, valmiuslain mahdollisesti tuomaa uudenlaista sijoitusta terveydenhuollon kentällä. Pelottaa miten osaan toimia normaalien rutiinien ulkopuolella ja mahdollisesti aivan erilaisissakin tehtävissä, kuin normaalisti. Helpottaa hiukan kun ymmärrän suorittajaani, joka on syntynyt tavoittelemaan hyväksyntää. Voin rauhoitella häntä kuin rauhoittelen omia lapsiani: "Uusien toimintatapojen oppiminen vaatii keneltä tahansa harjoittelua. Samoin uusiin olosuhteisiin sopeutuminen vaatii totuttelua ja aikaa hyväksyä muutokset omaan tahtiin." 

Selkeä päivärytmi ei lopulta ole poissulkenut perheessämme tunteita eikä tarpeita. Eivätkä tunteet ja tarpeet ole horjuttaneet tai riskeeranneet päivärytmiä, vaan korkeintaan johdatelleet sitä joustavammaksi ja inhimillisemmäksi. Vähän kuin lupa käyttää rumia sanoja vei tyttäreltämme pois halun niiden käyttämisestä. Hänelle nähtävästi riitti, että sai tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri niinkin ikävien ajatusten ja tunteiden kanssa kuin missä sanat loppuvat ja tilalle tahtoisi tulla vain ärräpäitä.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-348 6778

 

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.