Merkityksellisyyden kokemus

02.03.2020

Kehu josta en tunnista tai tunnusta itseäni, ei myöskään uppoa. Kohteliaat ja kannustavat sanat norkoavat hetken korvissa kuin helmiksi tiivistyneet öljyläikät paistinpannun teflonpinnalla ja saavat lähinnä vaivautumaan. Epätodellinen sanahelinä jää vaille todellisuuspohjaa, tai oikeastaan tarttumispintaa, kunnes häviää ilmaan. Ehkä jopa epäilen kehujan vilpittömyyttä ja mietin mikä on kehun agenda sen sijaan, että ottaisin vain avoimesti vastaan tarvitsemakseni kannustukseksi, merkityksellisyyden ja hyväksynnän merkiksi. 

Väheksynkö tai mitätöinkö osuuteni kehujen vastaanottajana etten osoittautuisi itsekkääksi, ylpeäksi tai omahyväiseksi? Uskooko minussa jokin osanen kaivanneensa tai jopa ansainneensa kehujakin, mutta vaiennanko tämän häpeällisen itsekkäänä osana itsestäni? Torjunko tarpeeni saada tunnustusta ja hyväksyntää? Ajattelenko, että ottamalla kehut vastaan ikäänkuin alleviivaisin omaa erinomaisuuttani? Kuin sanomalla kehuille kiitos kieltäisin kehityshaasteideni olemassaolon täysin? Tai osoittautuisin kehuja janoavaksi, lapselliseksi aikuiseksi? 

Mustavalkoinen ajattelu asettuu meihin sitä todennäköisemmin mitä enemmän meitä on hämmennetty häpeällä ja pidetty ruodussa ehdottomuuksilla. Elämä kapeutuu joko-tai akselin siihen kohtaan, johon opimme saamamme palautteen tai palautteetomuuden myötä itsemme asettamaan. Lukkiudumme pitämään alitajuisesti itseämme muuttumattomana ja pidättäydymme siinä sisäisessä mielikuvassa, joka meille itsestämme on kokemustemme perusteella muodostunut. Jumitila luo meille kenties jopa näennäistä turvallisuudentunnetta, koska välttämällä luulemasta itsestämme liikaa vältymme myös aiheuttamasta närää muissa. No en minä nyt mitään. Tämä nyt oli vain hyvää tuuria. No älähän nyt. Enhän minä nyt sillä. Ei minusta ole tähän. Ei tarvitse kiittää. Ja mitä näitä latteuksia nyt on, joilla sitten vahvistamme sitä miten meidät on nähty, meitä on kohdeltu, tai miten olemme oppineet vastaamaan kehuihin vaatimattomuuden ihanteella - ymmärtämättä sen nakertavan väärällä tavalla mitätöidessään jopa elintärkeää merkityksellisyyden kokemustamme. 

Miten voisimme omaksua enemmän vapaata liikkuvuutta sekä-että -akselin suuntaan? Siihen, että näkisimme itsemme muuttuvina, alati oppivina, kehittyvinä ja dynaamisina? Kehuillekin avautuvina? Kuinka voisimme kirjoittaa tarinamme päähenkilön sisäistämän minäkuvan uudistuvaksi, joka hengittää ihan rauhassa sisään ja ulos sekä kehityskohtiensa että vahvuuksiensa äärellä? Ettemme fakkiutuisi vanhaan mitättömyyden kaavaan silloinkaan, kun tunnistamme kehujen olevan vilpittömät ja ansaitutkin. Että voisimmekin nähdä itsemme edes hetken toisen silmin tässä hetkessä? 

Meidän tulisi altistaa tefloniamme hiukan hankaukselle, eli aidolle ja vastavuoroiselle yhteydelle. Altistuttava sellaiselle mikä rikkoo jäätä, liikuttaa, heilauttaa, vavisuttaa ja pysäyttää, eli haastaa pinttyneitä uskomuksiamme. Uskaltauduttava luottamaan, että kelpaamme myös tarvitsevina ja tuntevina. Annettava kohteliaisuuksienkin valua korvista kohti sydäntämme ja liikuttaa meitä siitäkin huolimatta, että olemme tähän asti luulleet hyväksynnän olevan ehdollista ja kehujen vastaanottamisen itsekkyyttä. 

Kehut haastavat meitä tukalasti tarpeidemme äärelle. Onko minulla lupa tarvita kannustusta, hyväksyntää, tukea ja kanssailoa? Onko minulla tarve tulla nähdyksi ja ymmärretyksi? Onko minulla tarve saada vahvistusta merkityksellisyyden kokemukselle? Onko minulla kenties vääristynyt tapa vähätellä, mitätöidä ja nonsaleerata itseäni? Vaadinko itseäni pärjäämään vain omillani, kuin en tarvitsisikaan palautetta ja tukea muilta? Olenko jumittunut ehdottomuuteen ja mustavalkoisuuteen, jossa uudistuminen on uhka jopa turvallisuuden kokemukselle? 

Voisinko ottaa vastaan kehuja hyvin tekemästäni työstä, vaikka en olekaan kouluttautunut siihen korkeimmalla mahdollisella tavalla? Entä uudesta mekostani, vaikka en olekaan mikään malli? Entä maukkaaksi valmistamastani ruoasta, vaikka en olekaan höystänyt sitä viimeisimpien trendien mukaisesti? Entä hymykuopistani, vaikka en olekaan laittanut rikkaa ristiin niiden eteen? Ja kokea syyllistymättä mielihyvää siitä, että on antanut toiselle positiivisen kokemuksen olemisellani tai tekemiselläni?

Kehua ei tarvitse hyvittää, eikä selittää, eikä sillä ole muuta agendaa kuin minkä sille itse annan. Se vastaa parhaimmillaan merkityksellisyyden ja hyväksynnän tarpeisiini. Kehu on kamalaa silloin, kun ajattelen olevani jotenkin velvollinen selittelemään sen myötä itseäni. Kun minun tulisi selitellä kehujalle jotakin kuin vakuudeksi epäitsekkäistä pyrkimyksistäni sen sijaan, että sanoisin vaikka vain yksinkertaisesti kiitos ja antaisin kehun heilauttaa minua akselilla hiukan toiseen kohtaan. Siihen, jossa voin oppia itsestäni taas jotain uutta. 

Kehun vastaanottamistakin voi opetella yhteydessä. Pinttymien kuluminen ottaa aikansa ja kompastelu kehun torjumisen ja vastaanottamisen välillä kuuluu itseään paremmin tuntemaan oppivan ihmisen normaaliin kehityskulkuun. Se mistä ei tunnista itseään, ei luonnollisestikaan tunnu omalta. On lupa saada imeä ensin rauhassa uskoa kaikkeen siihen, josta kehun hetkellä voisi itsensä löytää. Usko nousee luottamisesta ja luottaminen tuntemisesta. Tarvitsemme vastavuoroisesti ja vilpittömästi toisiamme molempiin. 

Milloin minä kehuin toista viimeksi? Miten toinen siihen reagoi ja miltä se minusta tuntui? Milloin minua kehuttiin viimeksi? Miten siihen reagoin ja miltä se minusta tuntui? Kuulenko kehun sisällön vai sumentavatko sen nostattamat tunteet, tai vanhat pinttymykset kehun sanojan ja/tai sanoman? Haastan pysähtymään hetkeksi kehun äärellä ja kuulemaan sen viestiä. Mitä se tai sen puute sinulle puhuu?

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050 3486778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.