Löysin pienen ja ahtaan tilan. Kävelin edestakaisin, seinä tuli vastaan molemmilta puolilta. Ahdisti. Katsoin seinää. Kuulostelin, mitä kehossa on. Jatkoin katsomista. Nousi suru. Mieleen nousi tarina norsusta, joka ei enää yrittänyt lähteä, vaikka kahle oli jo poistettu. Ja miten usein itsekin on ollut vapaa – mutta jokin on silti pitänyt paikallaan. Katsoin uudelleen. Nyt näin mitä kummallisempia hahmoja piirtyvän rapatun seinän pinnalle. Ilo pilkahti ja nauratti. Jatkoin katsomista.
Yhtäkkiä havahduin, että ovi kävi lähistöllä. Huomasin impulssin, poistua paikalta. Hymyilin ja tirskahtelin – miten järjettömältä tämä voi näyttää ulkopuolisin silmin, kun olen miltei nenä kiinni seinässä ja vain tuijotan sitä. Harjoitus oli osa hiljaisuuden retriitin ohjattua kävelymeditaatiota, jossa meitä osallistujia pyydettiin etsimään itselle mahdollisimman epämieluisa reitti.
Minulla on tapana käydä vuosittain pidemmällä hiljaisuuden retriitillä. Retriitillä itseään ei pääse pakoon erinäisiin totuttuihin sijaistoimintoihin. Tarkoitus kun on olla ilman puhelimia, somea, suoratoistopalveluita, musiikkia, lukemista, kirjoittamista sekä kommunikointia kaikissa muodoissaan.
Retriitti on kuin oman elämän pienoislaboratorio. Siellä kaikki tuntuu syvemmin. Nekin tunteet, joita on arjessa vältellyt – kuten häpeä, syyllisyys, pelko, viha tai kateus – nousevat pintaan. Kehon tuntemukset, joiden äärelle ei ole pysähtynyt, saavat nyt tilaa – halusi tai ei. Miten monin eri tavoin keho viestiikin kaiken aikaa. Ajatukset, jotka tulevat ja menevät ja sitten ne ajatukset, joihin jää jumiin, kunnes ymmärtää olevansa jumissa, ja päästää irti.
Kehomeditaatio, jossa hereilläolo katkeaa juuri käsien kohdalla, ja mietin hetken, että sanoiko ohjaaja niistä mitään ollenkaan? Varmasti sanoi. Itse olin vain hetken tiedoton ja jossain unen ja tietoisuuden rajamailla. Mikä loistava muistutus: jos ei ole tietoisuutta, niin ei ole tietoisuutta.
Ja sitten toiset kanssaretriittiläiset, joiden kauniita vaatteita ja tarvikkeita kateellisena vaivihkaa katselin. Ja samaan aikaan hengitän ja kuulen ohjaajan lausuman David Whiten runon: “Joskus tarvitaan pimeyttä ja yksinäisyytesi suloinen vankeus oppiaksesi, että mikä tai kuka tahansa, mikä ei herätä sinua eloon, on liian pientä sinulle.”
Runo kosketti, sillä oman pimeyden ja yksinäisyyden matka on usein tuntunut kohtuuttoman pitkältä. Häpeä on pitänyt otteessaan. Muutos ei tapahdu hetkessä ja usein tuntuu, että samoissa soissa edelleen kahlaa. Se ei toki ole koko totuus ja jotta näkee kohdan, missä jo on – täytyy katsoa laajemmalla perspektiivillä. Myös pimeys ja yksinäisyys on osa matkaa – kutsua siihen, että löytäisi takaisin kotiin, omaksi itsekseen.
Tiedostamaton ja häpeä: miksi niihin kannattaa tutustua?
Yksi syvimmistä tiedostamattomista voimista, joka pitää kiinni vanhoissa tavoissa ja reaktioissa, on häpeä. Usein se piiloutuu perfektionismin, vetäytymisen ja piiloutumisen, miellyttämisen tai ylivastuullisuuden taakse tai sitten se siirtyy toisiin. Häpeä saa meidät uskomaan, ettemme ansaitse enemmän. Että emme voi loistaa. Että jokin valuvikaisuus meissä täytyy olla.
Häpeä elää psyyken tiedostamattomissa kerroksissa eikä siten pelkällä ymmärtämisellä muutu. Pala palalta, kerros kerrokselta se muuntuu vähitellen, kun uskallamme kääntyä sisäänpäin ja kohdata sen juuret koko kehon kera. Juuret, jotka ovat usein varhaisissa kokemuksissa. Sinne ei muisti luonnollisesti kanna, mutta ne tuntuvat. Keho muistaa. Pitkäjänteisen terapian avulla on mahdollisuus kutsua torjutut osat takaisin kotiin – ne osat, jotka ovat jääneet yksin. Ja se osa, joka ei ole voinut tulla turvallisesti nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.
Ja kun häpeä ei enää hallitse kohtuuttomasti, emme enää tyydy siihen, mikä ei herätä meitä todella eloon. Vapaus valita toisin syntyy näkemisen ja yhteyden kautta.
Miten vaalia tietoisuutta arjessa?
Tiedostamaton ei näyttäydy vain terapiassa, retriitillä tai vaikkapa unissa. Se elää siinä, miten vältämme vaikeita keskusteluja, mitä kaikkea torjumme tai miten selitämme itsellemme asioita, joita emme halua kohdata, tai miten reagoimme toisiin (ja itseemme) kriittisesti, vaikka haluaisimmekin olla lempeitä.
Hiljaisuuden lahja on siinä, että se tekee meidät tietoiseksi niistä pienen pienistä muutoksista, joita voimme tehdä myös arjessa. Hengähdys ennen reaktiota. Kehon kuuntelu ennen ylisuorittamista. Katsoa pidempään ja nähdä. Istahtaa hetki luonnossa ja havainnoida, miten monimuotoinen se on. Tuntea tuuli kasvoilla.
Ehkä tärkeintä ei ole se, mitä hiljaisuudessa löytää – vaan se, että uskaltaa katsoa. Vähitellen alkaa tunnistaa, mikä herättää eloon – ja mikä ei. Ja kun sen tunnistaa, voi alkaa valita toisin. Pienin askelin, lempeästi.
Milloin sinä viimeksi pysähdyit kysymään, mikä herättää sinut eloon?
Irene Etäsalo, Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®
Sertifioitu psykodraamaohjaaja (CP), Mindfulness ohjaaja CFM® https://ireneetasalo.fi/
