Katselin aamuvarhaisella uinuvia polkupyöriä rautatieasemalla. Jostain syystä ne viehättivät minua ja kiersinkin niiden ympäri yhä uudelleen junaani odotellessa. En oikein tiennyt olisiko näky ollut enemmän taideteos, kaltaistensa kokoontuminen vai polkupyörien hautausmaa, mutta yhtä kaikki, ne vangitsivat minut kummallisella tavalla. Ehkä samaistuin niihin jollakin tasolla?
Mielessäni naurahdin mielikuvitukselleni, joka alkoi kehitellä kullekin pyörälle omaa tarinaansa. Onko jonkun omistaja hylännyt kenties kokonaan ja odottaako joku uskollisesti omistajaansa taas keväällä saapuvaksi? Onko joku lakannut väliaikaisesti kuin olemasta? Onko joku lakannut olemasta kenties kokonaan? Onko joku luovuttanut taakkansa alla? Onko joku jähmettynyt kylmyydestä liikkumiskyvyttömäksi? Onko joku ryöstetty omasta kodistaan tai kenties tuntemattomaksi naamioitu? Onko joku sittenkin mielissään ja onnellinen ansaitusta levosta ja luvasta vain olla, kun kukaan ei vaadi polkemaan yhä kovempaa?
Naurahdukseni jähmettyi ja vakavoiduin kuin myötätunnosta elotonta kohtaan, sillä symbolisesti junarata pyörien vieressä piirsi mieleeni kuvan saapumisista ja lähtemisistä, liikkeestä ylipäänsä, josta pyörät tuntuivat olevan tällä hetkellä olleen jo pidempään osattomia. Olivatko ne sitä omasta tahdostaan vai tahtomattaan? Mitä liike niille aikoinaan merkitsi?
Junani tuli, minä menin ja pyörät jäivät niille sijoilleen. Junassa tunnelma ei juuri poikennut äskeisestä. En voinut välttyä ajatukselta, että liike ei vielä takaa elämää. Ei se, että hyppään junaan ja taas siitä pois, tee minusta yhtään sen elävämpää kuin mitä on asemalle unohdettu pyörä.
Elävän minusta tekee vapaus, joka syntyy vaihtoehdoista ja omasta tahdosta. Jälleen kerran päädyn vetämään syvää henkeä silkasta kiitollisuudesta: jos minulla ei olisi rakkautta, ei minulla olisi myöskään vapautta, ja jos minulla ei olisi vapautta ei minulla olisi myöskään omaa tahtoa. Silloin olisin vain hangen alle unohdettu, tarpeettomana hylätty ja kylmyydellä vaiennettu. Sinnittelisin sen sijaan että eläisin.
Luojan kiitos rakkaus ei ole saavutettu etu, vaan se on olemassa, riippumatta tahdostani tai vapaudestani. Minun tehtäväkseni jää vain tunnistaa pelkoni ja tahtoa sen sijaan rakkautta. Sillä hetkellä olen vapaa ja elossa.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, yrittäjä Marjo Juutilainen
